Äiti katsoo kellastuneita koivunlehtiä ja keinulautaa ja ajattelee, että tämän kaiken Ruužu tulisi muistamaan lapsuudestaan. Kanat kotkottavat kivijalan päällä, kukko vahtii alamaisiaan. Sika röhkii kopperossa liävän perällä. Leinikki laiduntaa metsässä naapuritilan karjan mukana. Hevonen hirnuu tallissa, joka on rakennettu liävän viereen. Kaivo sijaitsee liävän ja asuintuvan välissä, sauna liävältä lähtevän polun päässä, aitat pirttiä vastapäätä ja riihi pihapiirin laidalla. Puuliiteri on saunan vieressä, maakellari takapihalla. Pihan päästä lähtee hiekkatie alas järvelle, polun varrella kasvaa heinää. Rannalla on laituri, vesi välkehtii auringossa.
On kaksi naista, sama aika, erilaiset maailmat. Toinen on Laatokan Karjalassa, toinen Pohjois-Pohjanmaalla. Kummastakin tulee tahoillaan äitejä, ja äitejä he ovat siinä vaiheessa, kun toisensa kohtaavat.
Kohtaamista tosin saa odottaa tovin, toisenkin. Naiset elävät arkeaan, synnyttävät, ovat lastensa elämässä mukana enemmän tai vähemmän. Paitsi että he ovat äitejä he ovat myös jonkun tyttäriä, molempien mukana kulkee käsitys omasta äidistä, ajatus siitä, mitä on olla äiti.
Ja nimenomaan äideistä Karoliina Niskasen hienossa Muamossa onkin kysymys. Miehet, isät, jäävät sivuosiin, kun naiset kantavat ja synnyttävät lapsensa Jos äideistä ei ole lapsistaan huolehtimaan, asettuu tilalle joku toinen – nainen hänkin.
Kaiken ytimessä on se, mitä on olla äiti ja nainen osana sukupolvien ketjua. Mitä on kantaa mukanaan menneiden muistoja, niin hyviä kuin huonoja, ja rakentaa siinä keskellä omaa tapaa olla ja elää? Mitä siinä kaikessa merkitsee ympäröivä maailma myllerryksineen? Toinen maailmansota on näyttämö, joka jää sopivasti taustalle ja antaa tilaa eri puolilla maata asuville naisille, vaikka erityisesti toista heistä heitteleekin.
Kun erilaiset ja erilaista elämää eläneet naiset kohtaavat, keskiöön nousee äitiyden rinnalla ystävyys, joka kantaa vaikeina aikoina ja saa unelmoimaan sellaisesta, mitä ei ole aiemmin osannut ajatellakaan. Kuinka merkityksellistä voikaan olla kohdata joku, jolle saa puhua, kun on oppinut olemaan vaiti ja pärjäämään yksin.
Joskus, kun kirja loppuu, nousee jostain syvältä pitkä huokaus, jossa kaikuu ennen kaikkea haikeus. Niin kävi Muamon kohdalla – viimeiset rivit luettuani tunsin iloa siitä, että tulin tämän kertomuksen lukeneeksi, ja haikeutta siitä, että nyt olen jättämässä kaiken taakseni. Karoliina Niskasen romaani on hieno teos, joka vaikuttaa monitasoisuudessaan ja koskettavuudessaan. Muamo löytää tiensä luokseni ja jättää jälkensä.
Helmet 2023 -lukuhaaste: 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.
Uskon vahvasti että Muamo löytää tiensä minunkin luokseni ja jättää jäljen 🙂 Oikeaa hetkeä odotellessa!
VastaaPoistaToivottavasti löytää! 🤗
PoistaIhana nimi tällä kirjalla 🙂
VastaaPoistaNiin on! 🙂
PoistaTämä on kyllä hieno! Hyvin kuvaat sitä, miten sota on näyttämö mutta antaa tilaa henkilöille. Samaa yritin kuvata jollekin, joka epäröi sotateemaa, mutta en osannut sanoittaa noin hyvin.
VastaaPoistaNiin on! Ja voi kiitos – pitikin miettiä aika pitkään, miten tuota sotaa sanoittaa. Minusta oli hieno valinta jättää se enemmänkin taustalle.
Poista