Miten paljon itkin sairaalassa puolen ensimmäisen elinvuoteni aikana? Kuuliko minua kukaan? Kunpa siitä olisi maininta potilaskertomuksissa.
Tunnettu dekkaristi Ninni Schulman romahtaa, kun liitto puolison ja yhteisten lasten isän kanssa päättyy avioeroon. Hän päätyy psykiatriseen hoitoon ja samalla tarkastelemaan koko elämäänsä ja erityisesti lapsuuttaan, joka oli erikoinen.
Kun Ninni syntyi, hänellä oli vaikea selkävamma. Sitä piti hoitaa pitkillä sairaalajaksoilla ja rajuin keinoin. Ninni joutuu jo varhain viettämään pitkiä aikoja vieraiden ihmisten hoivissa, erossa vanhemmistaan.
Elinkelvoton. Epänormaali. Lääketieteellinen mysteeri, arvoitus joka piti ratkaista.
Avioero "vetää maton jalkojen alta" ja Ninni päätyy pohtimaan, mistä hänen pelkonsa kumpuavat. Hän toipuu avioerostaan samalla kun tutkii vanhoja potilasasiakirjojaan ja itseään, käy terapiassa ja elää arkea.
Lukijan silmien eteen piirtyy ravisteleva ja paikoin jopa kauhistuttava kertomus siitä, miten sairasta lasta on kohdeltu 1970-luvulla ja minkälaisin pakkokeinoin lasta on hoidettu. Tarkoitus on toki ollut hyvä, mutta kohtelun jäljet näkyvät vielä aikuisuudessakin. Niitä jälkiä Schulman tutkii, muistojensa ja asiakirjojen avulla hän luo kuvaa lapsesta, joka jätetään kerta toisensa jälkeen yksin.
Tyttölapsi nro 291 on vaikuttava ja omakohtainen romaani Ninni Schulmanin elämästä lapsuudesta nykyhetkiin. Schulman avaa koskettavasti kokemuksiaan erilaisuudesta, häpeästä ja vaikeuksistaan hyväksyä itseään. Omaelämäkerrallinen teos on järisyttävä ja muistuttaa siitä, miten tärkeää ihmisen on olla lähellä muita ja kokea tulevansa hyväksytyksi.
Muualla: Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä.
Helmet 2022: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.
Surullinen lapsuus. Lapsuuden traumat vaikuttavat pitkälle elämässä.
VastaaPoistaNiin juuri. Onneksi Schulman saa apua ja tuo kokemuksiaan näkyviin.
PoistaAikoinaan ei ilmeisesti ymmärrettykään sitä, mitä jälkiä pitkät sairaalajaksot lapsissa aiheuttavat. Käsittääkseni Suomessakin vanhempia suorastaan patisteltiin pysymään kotona, jotta lapset eivät niin ikävöisi.
VastaaPoistaTällainen käsitys minullakin on. Onneksi asenteet ovat muuttuneet ja ymmärrys kasvanut.
Poista