Siirry pääsisältöön

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

"Jonkun näistä ystävistä pitäisi auttaa minua kuolemaan. Olemaan läsnä kun teen sen, kestää kaikki yllättävät mielentilat."

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
(Otava 2017)
252 sivua
Anna-Leena Härkösen romaani Valomerkki* tuli luettua jo jonkin aikaa sitten, mutta kirjasta kirjoittaminen vain jäi. Aivan helpoksi en lukukokemukseni sanoiksi pukemista kokenut, mikä ehkä oli suurin syy siihen, että romaanin edelle bloggausjonossa menivät muut. Mutta nyt yritetään.

Ideana on siis se, että viisikymppinen Anita kokee olemisensa niin raskaaksi ja hankalaksi, että hän päätyy miettimään, onko jaksettava elää, vaikka väsyttää. Omissa syntymäpäiväjuhlissaan Anita nostaa kissan pöydälle:
Nousen seisomaan. Katselen hetken ihmisiä pöytäni ääressä. Kysyn kuka heistä olisi valmis tappamaan minut.
Ei ole mikään yllätys, että vapaaehtoisia ei ilmaannu pilvin pimein. Aihe on vaikea, suorastaan mahdoton, kun elämästä pitäisi olla kiitollinen ja kuolema on eristetty sivuun tavallisesta elämästä.

Valomerkki on ristiriitainen. Se on masentava mutta samalla eteenpäin kuljettava. Se on ärsyttävä mutta samalla hauska. Anita ei ehkä ole kovin miellyttävä mutta kuitenkin jokin hänessä vetoaa - ja ärsyttää. Tunteettomaksi kirja ei jätä, ja se on tietenkin hyvä.

Masennusta ja jonkinlaista länsimaisen ihmisen, näin rohkenen rajata, tuskaa Härkönen kuvaa moninaisesti ja uskottavasti. Olen ymmärtänyt, että romaani pohjautuu osin omiin kokemuksiin, ja se näkynee juuri siinä, miten elämäntilannetta ristiriitaisuuksineen kuvataan. Toisaalta koin ajoittain häiritsevänä sen, että romaani-Anita sekoittui mielessäni kirjailijaan.

Dialogin taitaja Härkönen on, edelleen. Vuoropuhelu toimii eikä sanojen asettelussa muutoinkaan moitittavaa ole. Tarina etenee napakasti ja toimivasti, mutta loppuratkaisu on ehkä turhankin sovinnainen, toisaalta myös perusteltu.

Annika toteaa, että teos on itse koettava. Susa kiittää Härkösen taitoa sanoa nasevasti, Arja viihtyi kirjan parissa mutta Opus eka moittii turhauttavan epätasaista kyytiä. Marille kirjan lukeminen oli nautinto mutta Sirrille hieman väsyttävä kokemus. Hannele pitää loppua kirjan kruununa ja Hanna piti mustasta huumorista.

Kommentit

  1. Luen kaikki Härkösen kirjat. Hänellä on dialogi hallussa. Eiköhän tämäkin nähdä teatterissa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Härkönen tosiaan taitaa toimivan vuoropuhelun. Sitä ihailen! Ja niin muuten luen minäkin kaikki hänen kirjansa. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Mauri Kunnas: Hui kauhistus!

"- Äiti, minkä tähden me oikein kummittelemme? kysyy Hemppa.
- Jaa-a, luulenpa, että ihmisten elämä olisi aika tylsää ilman jännittäviä kummitusjuttuja."
Meillä on ollut tapana, että yritämme hankkia omaan kirjahyllyyn kirjat, joiden pohjalta tehdyt teatteri- tai muut esitykset olemme lasten kanssa nähneet. Esimerkiksi Fedja-setä, kissa ja koira sekä Ronja, ryövärintytär on nähty teatterissa. Tämän nyt esittelyssä olevan Hui Kauhistuksen! näimme lastenoopperana Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 2006. Hankin kirjan omaksi jo tuolloin, mutta koska se katosi, ostin tilalle uudemman painoksen pari vuotta sitten.

Hui Kauhistus! koostuu pienistä tarinoista, joissa käsitellään pelkoja sympaattisella tavalla. Esimerkiksi ensimmäisessä tarinassa, joka on nimeltään Kummitusten yö, esillä ovat Pippendorfin kartanon kummitukset, jotka valmistautuvat yötä varten. Äiti komentaa perhettään pukemaan ylle puhtaat lakanat, ja kummitteleminen on kuin mitä tahansa tavallista työtä.
Vaari vingutt…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?