Siirry pääsisältöön

Tuomas Mustikainen: Kielletty kansa - elämää palestiinalaisalueilla

"Kun juutalaisten unelma omasta valtiosta toteutui, luvattiin laatia perustuslaki, jossa taattaisiin kaikille yhteiskunnallinen ja poliittinen tasa-arvo, rotuun, uskontokuntaan tai sukupuoleen katsomatta. Asiat eivät menneet kuten luvattiin. Perustuslakia ei koskaan laadittu, vaikka sen piti valmistua vielä valtion perustamisvuoden 1948 aikana 1. lokakuuta mennessä. Sen sijaan samana vuonna juutalaisvaltion tieltä karkotettiin tai pakeni noin 700 000 palestiinalaista."
Tuomas Mustikainen:
Kielletty kansa - elämää palestiinalaisalueilla
(Atena 2014)
200 sivua (e-kirja)
Muistan lapsuudestani sen, miten palestiinalaisten ja israelilaisten välisestä kriisistä puhuttiin uutisissa. Sittemmin on tuntunut, että mikään ei ole muuttunut. Edelleen uutisoidaan konfliktista, jonka ratkaiseminen näyttää toivottomalta. Mistä kaikessa oikein on kyse?

Tuomas Mustikainen avaa konfliktin problematiikkaa teoksessaan Kielletty kansa - elämää palestiinalaisalueilla. Hän on haastatellut teokseensa niin palestiinalaisia kuin israelilaisia ja vie lukijan historian kautta nykypäivään esittelemällä laajasti kriisiä, joka saa teoksen sivuilla surullisia, pelottavia ja toivottomia sävyjä.

Konflikti sai varsinaisesti alkunsa vuonna 1948, kun Israelin valtio perustettiin. Siemeniä oli kylvetty jo aiemmin, kun omasta juutalaisvaltiosta oli puhuttu jo edellisen vuosisadan puolella. Valtion perustamisen yhteydessä tehdyt sopimukset eivät pitäneet, vaan historiallisesta päätöksestä "lähti kierre, joka ei tunnu pysähtyvän".

Aseisiin ovat vuosikymmenten mittaan tarttuneet niin palestiinalaiset kuin israelilaiset, mutta kirjan sivuilta käy äkkiä ilmi, miten vahva Israel on vastustajaansa nähden. Vahva valtio ei suinkaan epäröi käyttää valtaansa, päinvastoin. YK:n yleiskokouksen tai Haagin kansainvälisen ihmisoikeustuomioistuimen eivät Mustikaisen mukaan Israelia jarruta, kun valtio puolustaa omaa olemassaoloaan ja vastustaa arabeja. Palestiinalaisten sähkön- ja vedensaannin rajoittaminen, palestiinalaisiin kohdistuvat jatkuvat turvatarkastukset ja juutalaissiirtokuntien levittäytyminen palestiinalaisalueille ovat arkipäivää.

Mitä tavallinen israelilainen ajattelee siitä, että hänen kotimaansa sortaa systemaattisesti toista kansaa, on kysymys, jota olen useaan otteeseen pohtinut. Mustikainen vastaa kertomalla propagandasta, jota valtio harjoittaa esimerkiksi oppikirjoissa, joissa palestiinalaisia ei kansana nimetä eikä mainita.
Varusmiespalvelusaika oli hänelle mieluisaa aikaa, olihan radiokanava suosittu ja siellä työskenteli myös siviilejä. Levykin jäi sinne kolmen vuoden palveluksensa jälkeen vielä vuodeksi töihin. Hän kuvaa silloista itseään tyypilliseksi Israelin aivopesujärjestelmän tuotteeksi, joka ei kyseenalaistanut Israelin politiikkaa ja jolla ei ollut epäilyksiä suuntaan tai toiseen.
Isänmaata voi kuitenkin rakastaa:
Gideon Levy sanoo rakastavansa isänmaata, maata, jossa on syntynyt, kasvanut ja elänyt aina. Eikä hän sitä maata aio jättää, vaikka kritisoikin kovasti Israelia. Hän ei vain ymmärrä Israelin palestiinalaispolitiikkaa. Hän on soraääni, joka on vuosikausia kirjoittanut kriittisiä kolumnejaan ja saanut rauhanpalkintoja mutta myös vihamiehiä.
Kritiikkiä ansaitsee myös palestiinalaishallinto, joka on syyllistynyt niin korruptioon kuin rahanpesuun ja jonka syytä osin on se, että Palestiina on rutiköyhä. Eikä palestiinalais- sen paremmin kuin israelilaisjohdolla tunnu olevan suurta intoa rauhanprosessiin.
Raivo ja viha on loogista seurausta sille, että ihmiset ovat toisilleen kasvottomia, vihan kyllästämiä sotakoneita ja terroristeja. Yksi ratkaisu on koulutus, jonka nimeen Abul-Aish vannoo.
Koskettavinta ja pahinta kirjassa on se, miten tavalliset siviilit kärsivät epänormaalista tilanteesta. Ambulanssi ei välttämättä saa lupaa ajaa palestiinalaisalueille, vaikka hätä olisi suuri, turvatarkastukset hidastavat kulkemista tolkuttomasti ja viranomaisten mielivalta on kammottavaa.
Kuvittele, että olisit palestiinalainen ja asuisit kylässä, jossa aina yön tullen joku saattaa koputtaa oveesi ja kysyä, missä lapsesi on. Lapsesi ei ole vanha, hän voi olla vaikka viisivuotias, ei iällä itse asiassa ole väliä, koska joka tapauksessa sotilaalla on oikeus viedä lapsesi pois niin halutessaan.
Yksi pieni rike saattaa muuttaa ihmisen koko tulevaisuuden. Pidätys saattaa johtaa henkilöllisyystodistuksen menettämiseen, eikä ilman asianmukaisia papereita pääse poistumaan lainkaan palestiinalaisalueilta. Kaiken kruunaa se, että myös "palestiinalaiset viranomaiset riistävät toistuvasti ja järkyttävillä tavoilla omilta kansalaisiltaan perusihmisoikeuksia".

Mustikaisen kirja on äärimmäisen tärkeä puheenvuoro siitä, mitä nykymaailmassa tapahtuu juuri nytkin, parhaillaan. Teos on kirjoitettu hyvin ja vakuuttavasti, ja vaikka pääpaino on Palestiinassa, on hyvä, että myös israelilaisia ääniä kuullaan. Mustikainen tuntee aiheensa, mikä näkyy: ihmiskohtalot ympäristöineen tulevat lähelle. Kielletty kansa ei jätä lukijaa kylmäksi vaan pakottaa äärelleen, vaikka välillä tuntuisi helpommalta sulkea silmät.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Pertti Nyberg, Ulla ja Lukuneuvoja.

From Fiction to Reality -haasteessa tämä kirja on luonteva parivaljakko Susan Abulhawan romaanin Sininen välissä taivaan ja veden kanssa.

Kommentit

  1. Jonna, tämä on rankka aihe. Mutta Suomessa on helpompaa kirjoittaa asiasta tältä kannalta kuin ollen juutlaisten puolella. Meidän mediamme ei kerro totuutta palestinaalaisten teoista. Olen nähnyt jopa kuvan, jossa palestiinalislapset, alle 10 vee, on puettu tappajiksi ja kun heiltä kysytään, miksi he näin pukeutuvat. Vastaus on: Haluamme oppia tappamaan juutalaisia! Mitään tälliasta emme saa lukea medioistamme. Tai siitä, kuinka ystäväni opasti tuirsteja Jerusalemissa ja hänellä oli pitkän päivän takia mukanaan pieni kiransa. Arabipojat syöksyivät koiraa potkimaan, koska arabeille koira on jotain alinta, jolle voi tehdä ihan mitä vain. Kuten juutalaisillekin.

    Palestinaalaisissakin on osa kristittyjä, mutta ne jotka eivät ole, uskovat koraaniin ja se on enemistö heistä. Siellä on yksi ratkaiseva lause, jonka takia rauhaa ei synny ikinä.

    Osa Israelin juutalaisistakin on aika jyrkästi sotimista vastaan, mutta heti kun saadaan aikaan vaikka tilapäinen rauha, tapahtuu isku. Meille ei täällä vain kerrota, kuka oli aloittaja, kuka taas aloitti kaiken, vaikka muuta oli sovittu.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mikä sitten on lopullinen totuus - tietääkö sitä kukaan? Koko tilanne on minusta vain kaiken kaikkiaan käsittämättömän surullinen, ja surullisinta on se, että molemmilla puolilla kasvetaan vihan ja koston kierteeseen, joka on jatkunut vuosikymmeniä.

      Propagandaa ja tiedon vääristelemistä on varmasti kummassakin suunnassa, mutta kohtuutonta on se, että tavalliset ihmiset, jotka eivät ole millään muotoa syyllisiä, joutuvat kärsimään. Ja heissä on varmasti sekä juutalaisia, kristittyjä että islaminuskoisia.

      Poista
  2. On tärkeää saada jonkinlaistta taustatietoa uutisiin - siispä muistan tämän kirjan ja tartun, kun tulee sopiva hetki.

    Luen Marjut Helmisen romaania Appelsiinilehto, joka sijoittuu näille samoille alueille ja ajattelin juuri, kuinka vähän tuon vuosia ja vuosia kestäneen kriisin taustoista oikeasti tiedän.

    Kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bongasinkin kevään katalogista Appelsiinilehdon ja kirjasin sen nimen muistiin. Saapa nähdä, tuleeko jossain vaiheessa luettua - voisin ainakin odottaa ensin, että pääsen sinun ajatuksiasi siitä lukemaan. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…