Kun lähdemme pois kun menemme talveen / saari sytyttää puihin punaiset valot.
Sain keskellä surua arvokkaan vinkin lukea joskus Tuija Välipakan runokokoelma Saari josta olen poissa. Onneksi sain. Olen keskittynyt runoihin välillä pidätellen kyyneliä, välillä henkeä. Olen nauttinut kokoelman säkeistä suunnattomasti ja ihmetellyt, miten kauniisti ja koskettavasti runoilija voi pukea surun ja ikävän sanoiksi.
Saari josta olen poissa oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Se oli minulle sitä, mitä olin tietämättäni kaivannut.
Runojen ja runoilijan perässä lukija saa kulkea saareen, joka on ollut osa elämää oikeastaan aina. Siellä on paljon tuttua ja paljon muistoja, ja isä on siellä vieläkin, vaikka hän onkin poissa. Ajatuksessa menetetyistä rakkaistamme osana meille tärkeitä paikkoja on jotain suunnattoman lohdullista.
Kuoleman aikamuoto ei ole perfekti. / Ei, vaikka minulle soitetaan sairaalasta: / isäsi on kuollut. / / Hän on ja pysyy kuolleena. / / Puhun hänestä silti yhä preesensissä. / Miten hän lakkaa olemasta isäni / vain koska kuolee?
Runot ovat kuulaita ja kauniita, niiden asettelussa on tilaa, jota tarvitaan: kokoelmaa ei voi eikä edes pidä lukea vauhdilla, vaan ajatuksille ja ikävälle on hyvä antaa tilaa. Runojen äärellä on tilaa huoahtaa ja tunnustella omia tuntemuksia samalla, kun saa olla onnellinen taitavasta sanankäytöstä ja lempeän ymmärtävästä katseesta.
Saari josta olen poissa asettui sydämeeni.
Vaikuttaa hienolta ja tärkeältä teokselta. Luulen, että juuri runot ovat oivallinen väline omien tunteiden käsittelyyn, olivatpa ne sitten iloisia tai surullisia tuntemuksia. Runojen ilmavuus jättää tilaa tulkinnalle, omien merkitysten tunnistamiselle ja peilaamiselle. Ihanaa, että olet löytänyt tällaisen aarteen omaan surutyöhön. Voimia <3
VastaaPoista