Koko ajomatkan kaupungin läpi pidän käteni viereisellä istuimella lepäävän Sheban päällä ja ajattelen: älä ajattele. Koko matkan Iowasta Ithacaan, tuhat kolmesataa kilometriä, Sheba istui takapenkillä mattorullan päällä, painoi leukansa olkapäätäni vasten ja katseli, miten maisema vieri ohitse. Tunnen miten se puhisee kättäni vasten, yrittää päästä kääntymään, ja sitten me käännymme, olemme parkkipaikalla, olemme perillä.
Jo Ann Beard määrittelee itsensä ennen kaikkea esseistiksi ja määrittelee Juhlapäivien alkusanoissa esseiden olevan novelleja ja novellien esseitä. Kustantajan mukaan Juhlapäiviä on novellikokoelma, mutta kirjailijan mukaan teoksen tekstit voisivat siis olla myös esseitä. Ajatuksessa on jotain hämmentävää, ja Risto Niemi-Pynttäri pohtiikin asiaa Maailmankirjoissa.
Vaikka kuuntelinkin Juhlapäivien tekstejä ensisijaisesti novelleina, en voinut olla kuunnellessani miettimättä, mikä niistä mahtaa tehdä esseitä ja minkä verran teksteissä on todellisuuspohjaa. Missä menee faktan ja fiktion raja?
En tiedä, onko kysymys lopulta järin merkittävä. Olivatpa tekstit tosielämään perustuvia tai eivät, ovat ne joka tapauksessa intensiivisiä ja sellaisia, että niiden tapahtumia voisi kuvitella todellisiksi. Välillä on tosin myös sellaisia hetkiä, että tapahtumien pelkää olevan todellisia – aina tekstien maailma ei ole kaunis.
Onkin niin, että Jo Ann Beard ei novelleissaan – esseissään – karta synkkiäkään aiheita. Teoksen avaa teksti Viimeinen yö, jossa kertoja valmistautuu jättämään hyvästit koiralleen, joka on kovin sairas. Eikä kuolema väisty etäälle myöhemminkään, ja Painihauta on väkivaltaisuudessaan jopa melkoisen luotaantyöntävä.
Aivan puhtaasti novelleja tekstit eivät ole, ja niistä voikin aistia jonkinlaista tekstilajirajojen venyttämistä. Lähellä ja Nyt lähestyvät kenties eniten esseististä otetta sellaisena kuin sen ymmärrän, ja niistä löytyykin kiehtovaa puhetta kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta.
Juhlapäiviä on mieltä sopivasti kieputtava teos, jolta ei nimestään huolimatta kannata odottaa juhlaa vaan ennemminkin varjoissa liikuskelua. Sen verran kirjailijan kynänjälkeä ihailen, että luen häneltä mieluusti muutakin.
Muualla: Kirjahavahduksia.
Kuulostaa sen verran erikoiselta, että voisin kokeilla. Novelleja luen harvoin, mutta esseistä tykkään tosi paljon.
VastaaPoistaTodella vaikuttava kokoelma. Esseitä vai novelleja, liekö sillä niin väliä.
VastaaPoistaOnkohan kirjailijalta suomennettu aiemmin mitään? En muista törmänneeni tähän nimeen aiemmin. Katselin kirjaa kirjakaupassa, mutta en sitten innostunut sen enempää, kun olen niin huono lukemaan novelleja. Postauksesi kyllä herätti pientä innostusta.
VastaaPoistaMinä luen novelleja aivan liian vähän. Useinhan ne ovat kokoelmia ja koen hieman, että monen novellin peräkkäin lukeminen vie liikaa tunnelmasta toiseen. Ratkaisu tietenkin on se, että lukeen vain yhden novellin kerrallaan. Keltaisesta kirjastosta pitäisi lukea kaikki, sillä siihen ei pääse heppoisin perustein.
VastaaPoista