– Suuresta asiasta, ytimestä on vaikea sanoa mitään uutta, Maria sanoi ystävällisesti. Hän oli miettinyt asiaa, ajatellut vaikkapa rakkautta. Siitäkin oli kovin vaikea puhua uusin sanoin, ja silti se oli kaiken alku, ihan kaikkea se oli. Tämän ymmärryksen saaneena hän lohdutti sanojen mestaria: – Sanat tuppaavat vaan loppumaan.
Tämänvuotinen naistenviikko päättyy minun osaltani upeaan kirjaan naisesta suurmiehen rinnalla: Marian kirja kertoo Maria Piponiuksesta (1823–1868), joka tapasi lääkäri Elias Lönnrotin Kainuussa 1840-luvun lopulla. Pariskunta meni naimisiin Oulussa vuonna 1849 ja liitto päättyi Marian kuolemaan parikymmentä vuotta myöhemmin.
Eliaksesta Maria sai puolison, joka rakastaa ja jota rakastaa. Eliaksen kanssa Maria jakoi suurimman osan aikuisiästään ja sai elämän, joka olisi kenties voinut olla toisenlainenkin mutta yhtä kaikki, hyvä siitä tuli.
Kun epätodennäköisin tapahtuu, kun kananmunassa on kaksi keltuaista, kun taukoamattoman yösateen jälkeen taivas on päivän valjetessa kirkas, kun muste riittää pisteeseen saakka ja kun toisen katseessa saa levätä, silloin on ihminen onnekas.
Kun Maria ja Elias vihitään, Marian yhteiskunnallinen asema kohenee. Hän on ollut sahalla taloudenhoitajana, mutta nyt hänestä tuleekin lääkärin rouva. Kauas on toki juuriltaan ponnistanut myös Elias. Avioliiton ensimmäisinä vuosina Maria tarttuu toimiin, joihin puoliso ei halua tai kiireiltään ehdi tarttua. Vaikka rakennusmiehiä ihmetyttää, on Maria se, joka johtaa suuren talon rakentamista ja tietää, minkälaista lopputulosta tavoitellaan. Tohtori kun ei usein edes ole paikalla, jotta häneltä voisi mitään kysyä.
Kertomuksesta välittyy se, minkälaista on olla nainen suurmiehen rinnalla ja tietysti muutenkin. Naisen osa on kasvattaa lapsia ja huolehtia kodista, kun taas miehet tekevät suuria asioita. Mariallakin on haaveensa, eikä hän ole istunut vain kotona odottamassa puolisoa noutamaan. Ennen parikymmentä vuotta vanhemman Eliaksen kohtaamista Maria on ehtinyt olla sisarensa mukana merillä ja pitänyt topakasti huolta sahan taloudenpidosta. Usein hän kokee olevansa miestään tietämättömämpi ja alempana, mutta kyllä hänelläkin tahtoa riittää.
Elias Lönnrotista on muotoutunut kuva miehenä, joka kykeni monenlaiseen ja oli suunnattoman aikaansaava. Sellainen hän romaanin mukaan on, mutta hän on myös ajoittain tiukka mielipiteissään. Marian herännäistausta ei häntä miellytä, eikä varsinkaan se, että vaimo kuuntelee Paavo Ruotsalaisen sanoja. Vaikka molemmat, sekä Elias että Maria, ovat uskonnollisia, on heidän uskossaan eroja. Yksi kiinnostava elementti romaanissa onkin se, miten Maria näkee enemmän kuin moni muu, kantaa mukanaan sukunsa kykyjä.
Maria olisi ollut yhtä kummissaan kuin pohjoisen ihmiset, ja tässä he lääkärin kanssa erosivat. Marian suvussa kaikki unet tulkittiin ja hautajaissaatossa nähtiin kuolleita. Käsin koetun ja silmin nähdyn elämän rinnalla oli toinen maailma, josta he näkivät välähdyksiä. Joskus nämä kaksi elämää etenivät eri tahtiin, ja silloin jotakin nähtiin ennalta.
Elias on rakastava isä ja puoliso, mutta ajoittain hän suhtautuu vaimoonsa ja lapsiinsakin varsin alentuvasti. Kanssakulkijat eivät aina saa osakseen empatiaa vaan syytöksiä laiskuudesta. Maria puolestaan katsoo karsaasti perheen ottopojan Gustafin valittua ja joutuu katumaan suhtautumistaan kuolinvuoteelleen saakka. Sekä Mariassa että hänen puolisossaan on ikäviä puolia, jotka hätkähdyttävät mutta saavat myös ihailemaan romaania, joka ei pyri rakentamaan kiiltokuvia vaan luo ihmisiä, jotka tuntuvat hyvin aidoilta hyvine puolineen ja puutteineen.
Marian kirja kuvaa elävästi ja yksityiskohtaisesti elämää 1800-luvun puolivälissä ja sen jälkeen. Ajankuva tuntuu uskottavalta ja elävältä, ja ajankuvaa tukee kerronta, joka tekee romaanista sananvalinnoillaan ja lämmöllään elämyksen. Elämä 1800-luvulla on nykymittapuulla katsottuna kovaa, eikä Mariakaan välty suurilta suruilta. Surun keskeltä väikkyy kuitenkin toivoa luova valo, eikä kokonaisuus vajoa liialliseen synkkyyteen.
Ennen kaikkea Marian kirja on kaunis kirja rakkaudesta, joka kestää, kunnes kuolema erottaa. Romaani kuvaa koskettavasti rakkautta, joka muuttaa muotoaan ajan myötä ja kestää, vaikka toinen ei aina täytä ihanteita. Kuolemansa lähestyessä Maria voi ajatella lämmöllä Eliasta, joka oli nähnyt hänessä hyvän, kun hän ei itse sitä nähnyt.
Joku sanoi, että ihminen eli niin pitkään kuin hänet muistettiin, ja sitten hänen muistonsa ylle putosi hiljaisuus. Ennen pitkää tulisi päivä, jolloin kukaan ei enää muistaisi, että hekin olivat eläneet näillä main, puhuneet lapsilleen, laskeneet suksillaan Haarikan jäälle, nostaneet kuusenoksaa kesäpäivänä, piirtäneet taloja, haudanneet toisiaan.
Muualla: Tuijata, Kirjasähkökäyrä ja Kirjaluotsi.
Helmet 2025 -lukuhaaste: 38. Elämäkertaromaani.
Tykkäsin todella paljon tästä kirjasta
VastaaPoista