Ensimmäisinä päivinä he kulkevat kevyesti silkasta kävelemisen ilosta ja siksi että ovat täysin vapaita eikä kukaan ole määräämässä. Heillä ei ole muuta tekemistä kuin kävellä etelään päin, hankkia ruokaa, kun eväät ovat lopussa, ja löytää paikka missä nukkua. Aluksi se käy helposti, sillä ruotsalaisseudulla kaikki ymmärtävät että he ovat kunnon tyttöjä. He saavat kertoa Vaasan palosta ja piianpaikoistaan, jotka paloivat poroksi, ja kuinka heillä ei ole muuta keinoa kuin etsiä onneaan Helsingistä.
Ulla-Lena Lundbergin uutta romaania saatiin odottaa kauan, kymmenen vuotta. Nyt odotus on päättynyt ja käsillä on Liekinkantajat, joka kertoo kolmen sukupolven tarinat.
Bitt, josta tulee myöhemmin Betty, palaa Vaasan palon jälkeen kotiin Vöyrille. Siellä ei kuitenkaan kaivata ylimääräisiä suita ruokittavaksi, ja niinpä Betty lähtee ystävineen kohti Helsinkiä. Siellä kuulemma on töitä. Helsingissä Betty tapaa Valentinin, jonka on kuitenkin määrä osallistua Krimin sotaan. Sodan jälkeen nuori pari asettuu Porvooseen.
Valentinin ja Bettyn tytär Olga puolestaan menee naimisiin Robertin kanssa, josta tulee erään kansanopiston ensimmäinen rehtori. Olga on kansanopiston äiti ja sydän, ja aina vain uusien oppilaiden virtaa seuraa Karin, joka aikanaan rakastuu Gunnariin.
Liekinkantajat ulottuu 1800-luvun puolivälistä 1920-luvulle saakka. Kertomuksen henkilöt elävät elämäänsä samalla, kun maailma ympärillä muuttuu, kuohahteleekin. Ja tästä kaikesta syntyy lämmin, elävä kokonaisuus.
Muistan Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitusta romaanista Jää (2012) viehättävän kerronnan, jossa on lämpöä ja ymmärrystä. Samaa havaitsen tästä uudesta romaanista, joka Jään tavoin kertoo kirjailijan suvun tarinaa. On kuin kertoja katsoisi kaikkea ymmärtäen, hymyn karehtiessa suupielessä.
Kolmen sukupolven tarina on kiinnostava ja sitä kehystää yhteiskunnallinen, muuttuva tilanne. En kuitenkaan löydä romaanista samaa lumoa kuin mitä Jää minulle tarjosi. Tunnen katselevani kaikkea hieman etäältä, ajoittain paatokselliseen puheeseen kyllästyenkin. Silti silläkin on paikkansa, ja mutinoistani huolimatta viihdyn Liekinkantajien parissa vallan hyvin.
Tämä olisi todella kiinnostavaa lukea, kun sain juuri kuunneltua Susanna Alakosken Pumpulienkelin, mikä liippaa samaa ajankohtaa, siinäkin käytiin läpi Vaasan paloa pumpulitehtaan historiassa, vaikka kirja tapahtuikinsen jälkeen. Päähenkilö syntyi 1905. Yhteistä olisi ainakin se, että sukupolvet hakeutuvat leveämmän leivän ääreen.
VastaaPoistaLuin myös Jään silloin kun se ilmestyi, ja pidin kovasti.
Jää on minulle yksi rakkaimpia romaaneja. Tässä on tosiaan kerronnassa jotain samankaltaista viehätystä.
PoistaHyvä kun mainitsit Pumpulienkelin, pitäisikin hankkia sen jatko-osa luettavaksi.