Siirry pääsisältöön

Katriina Huttunen: Surun istukka

"Ennen minulla oli kaksi lasta.
Nyt minulla on kaksi lasta, yksi kuollut ja yksi elävä.
Olen kahden lapsen äiti. Toinen lapsistani on aikuinen mies, toista ei enää ole. Tyttäreni tappoi itsensä kaksikymmentäkuusivuotiaana."

Katriina Huttunen: Surun istukka
S & S 2019
327 sivua

Katriina Huttusen Surun istukka on murheellinen kirja. Mitään muuta se ei voi ollakaan, sillä aiheena on todellinen, traaginen tapahtuma: tyttären itsemurha.
Hauras mieli, haavanlehti. 
Lapseni tappoi itsensä. Hän kuoli kaksikymmentäkuusivuotiaana.
Surun istukka ei ole selviytymistarina vaan ennemminkin kuvaus siitä, kuinka musertavan surun kanssa eletään. Katriina Huttusen elämään asettuvat vierailut Hietaniemen hautausmaalla. Kolumbaariossa tyttären hautalyhdyssä palaa aina kynttilä, jotta lapsi ei joutuisi olemaan yksin pimeässä. Samaan aikaan sureva äiti vaeltaa yksin pimeydessä, häpeää ja yrittää ymmärtää tyttärensä ratkaisua.

Katriina Huttunen kuvaa suruaan raadollisesti, kaunistelematta ja ajatuksia herättäen. Vavahduttavaa on surevan yksinäisyys, joka tuntuu olevan osaltaan oma valinta, osaltaan seurausta siitä, että surevan kohtaaminen tuntuu nykyihmiselle olevan kovin vaikeaa.
Suru on ainoa ja uskollisin ystäväni. Se ei petä. Se hakeutuu seuraani. Lojaali seuralainen ottaa syliinsä minut samalla kun luen mielenterveyspotilaiden kohtelusta, itsemurhan filosofiasta ja kuolemantutkimuksesta. Sitten lähden hautausmaan lohdutettavaksi.
Surun istukassa luodaan kriittinen katsaus suomalaiseen terveydenhuoltoon, joka vaikuttaa jättävän huonosti voivan oman onnensa nojaan ja vetäytyvän vastuusta silloin, kun kaikenlaisen avun tarjoaminen on jo liian myöhäistä. Käytännön tasolla kuvataan sitä, miten työlästä voi olla jälkeenpäin selvittää kuolleen asioita pankista sosiaaliseen mediaan. Mitä on selittää kerta toisensa jälkeen oman elämän järisyttävin tragedia?

Katriina Huttunen kirjoittaa tavattoman hyvin. Surun istukan aihe on niin raskas, että kirjaa pitää lukea pienissä erissä. Pieniin eriin ohjaa myös kirjan kirkas kieli, joka saa pysähtymään äärelleen kerta toisensa jälkeen. Huttusen omakohtainen tarina satuttaa ja saa kyyneliin, ja lukukokemus on raskas. Se on kuitenkin vähäistä sen rinnalla, mitä kirjan kirjoittaja on kokenut ja kokee edelleen.
Suru ei ole työtä, suru on yötä. Surun yötä. Yön surua. Puhun mieluummin surussa elämisestä. Suru asustaa sisälläni ja määrittelee minut. Suru on kanssani.

Surun istukasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, PaulaAnneli, Omppu ja Marjatta.

Helmet 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin.

Kommentit

  1. Kaunis postaus tästä upeasta surukirjasta. Minulle kirja merkitsi hyvin paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anneli. Voin vain arvailla, miten paljon tällä kirjalla sinulle onkaan merkitystä.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?