"Nykyään yksinäisyys on uusi syöpä: se on jotain hävettävää ja kiusallista, johon siitä kärsivä on jollakin epämääräisellä tavalla itse syypää. Se on hirveä parantumaton vaiva — niin kauhistuttava, ettei sitä uskalla edes mainita. Muut eivät halua kuulla puhuttavan siitä, koska pelkäävät, että joutuvat kärsimään siitä itsekin tai yllyttävät kohtalon koettelemaan heitä jollakin sen kaltaisella vitsauksella."
Eleanor Oliphant on nuori nainen, joka jää mieleen. Hänellä on epäselvä menneisyys; takanaan jotain, minkä hän haluaa unohtaa. Rauhaan menneisyys ei kuitenkaan häntä jätä, ei tietenkään, vaan on läsnä esimerkiksi painajaisina ja epämääräisinä muistoina. Eleanor elää säännönmukaista elämää: hoitaa työnsä ja viettää viikonloput varsin omintakeisella tavalla. Omintakeinen hän on muutenkin, sillä hän katselee maailmaa tavalla, jolle ei aivan heti vertaista löydä.
Eleanor on erityinen sekoitus menetettyjä mahdollisuuksia ja uskoa elämään. Hän ei varsinaisesti ole mikän säihkyvä sankaritar mutta hänessä on jotain niin lämmintä ja viehättävää, että hänen puolelleen on helppo asettua. Hänen puolestaan jännittää ja hänelle toivoo hyvää samalla kun se, miten erityisesti eräs tietty henkilö hänelle puhuu, saa kiukustumaan hänen puolestaan.
Eleanorin kohtalo voisi olla surkea, ellei sattumus muuttaisi hänen rutiinejaan toisiksi. Hän on niitä, jotka pärjäävät näennäisesti kohtalaisesti, jopa ihan hyvin, mutta silti on selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Se, mikä Eleanorin elämän on taivuttanut väärään suuntaan, selviää vähitellen. Ja mitä kaikkea lopulta paljastuukaan! Eikä voi mitään, Eleanorille kuuluu ihan hyvää vie mukanaan niin, että yli 400 sivua tuntuu lopulta puolet vähemmältä.
Pidin oikein paljon Gail Honeymanin tavasta kirjoittaa. Hän rakentaa tarinaa koukuttavasti sortumatta hätäilemään, ja päähenkilö on eittämättä yksi kiinnostavimpia kirjallisuuden hahmoja viime aikoina. Tarina etenee jouhevasti mutta höttöiseksi se ei missään tapauksessa jää. Yksinäisyyttä käsitellään riipaisevasti ja tunteisiin vedoten, sortumatta liialliseen mässäilyyn. Eleanorin ääni on ihastuttavan erikoinen ja toimiva.
Eleanorille kuuluu ihan hyvää olisi ollut lähes täydellinen romaani, jos ei lopussa olisi heitetty märkää rättiä silmille. En oikein löytänyt perusteluja lopun yllätykselle, mutta lopulta se on vain pieni yksityiskohta, joka ei minua miellyttänyt. Pääasia on, että Eleanorille voi lopulta kuulua hyvää.
Romaanista muualla: Oksan hyllyltä, Kirjaluotsi, Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjasähkökäyrä.
Helmet 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.
 |
| Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY 2018) Alkuteos Eleanor Oliphant is Completely Fine Suomentanut Sari Karhulahti 431 sivua |
Eleanor Oliphant on nuori nainen, joka jää mieleen. Hänellä on epäselvä menneisyys; takanaan jotain, minkä hän haluaa unohtaa. Rauhaan menneisyys ei kuitenkaan häntä jätä, ei tietenkään, vaan on läsnä esimerkiksi painajaisina ja epämääräisinä muistoina. Eleanor elää säännönmukaista elämää: hoitaa työnsä ja viettää viikonloput varsin omintakeisella tavalla. Omintakeinen hän on muutenkin, sillä hän katselee maailmaa tavalla, jolle ei aivan heti vertaista löydä.
Eleanor on erityinen sekoitus menetettyjä mahdollisuuksia ja uskoa elämään. Hän ei varsinaisesti ole mikän säihkyvä sankaritar mutta hänessä on jotain niin lämmintä ja viehättävää, että hänen puolelleen on helppo asettua. Hänen puolestaan jännittää ja hänelle toivoo hyvää samalla kun se, miten erityisesti eräs tietty henkilö hänelle puhuu, saa kiukustumaan hänen puolestaan.
Eleanorin kohtalo voisi olla surkea, ellei sattumus muuttaisi hänen rutiinejaan toisiksi. Hän on niitä, jotka pärjäävät näennäisesti kohtalaisesti, jopa ihan hyvin, mutta silti on selvää, että kaikki ei ole kunnossa. Se, mikä Eleanorin elämän on taivuttanut väärään suuntaan, selviää vähitellen. Ja mitä kaikkea lopulta paljastuukaan! Eikä voi mitään, Eleanorille kuuluu ihan hyvää vie mukanaan niin, että yli 400 sivua tuntuu lopulta puolet vähemmältä.
Pidin oikein paljon Gail Honeymanin tavasta kirjoittaa. Hän rakentaa tarinaa koukuttavasti sortumatta hätäilemään, ja päähenkilö on eittämättä yksi kiinnostavimpia kirjallisuuden hahmoja viime aikoina. Tarina etenee jouhevasti mutta höttöiseksi se ei missään tapauksessa jää. Yksinäisyyttä käsitellään riipaisevasti ja tunteisiin vedoten, sortumatta liialliseen mässäilyyn. Eleanorin ääni on ihastuttavan erikoinen ja toimiva.
Eleanorille kuuluu ihan hyvää olisi ollut lähes täydellinen romaani, jos ei lopussa olisi heitetty märkää rättiä silmille. En oikein löytänyt perusteluja lopun yllätykselle, mutta lopulta se on vain pieni yksityiskohta, joka ei minua miellyttänyt. Pääasia on, että Eleanorille voi lopulta kuulua hyvää.
Romaanista muualla: Oksan hyllyltä, Kirjaluotsi, Rakkaudesta kirjoihin, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjasähkökäyrä.
Helmet 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.
Eleanor on todella hyvä päähenkilö kaikkine ongelmineen. Tämä on nykyajan ruma ankanpoikanen tarina. Minustakin tarinassa oli outoja käänteitä, mutta ihan mahdollisia.
VastaaPoistaHyvä vertaus rumaan ankanpoikaseen! Eleanor on tosiaan henkilönä hyvä, suorastaan mainio. Jää mieleen.
Poista