Siirry pääsisältöön

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

"Siitä tässä on kyse, olen opetellut ja kirjoittanut Vihkoon. Maailmalla on alku, keskikohta ja loppu, niin kuin peipolla ja pajulinnulla, metsälauhalla ja mustikalla, laululla ja psalmilla, Jumalan rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Niin yksinkertaista se on, Jumalan luoma järjestys. Eikä minulla ole hätää. Kunhan jaksan pysyä uskovaisena."

Pauliina Rauhala:
Synninkantajat
(Gummerus 2018)
368 sivua

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) herätti ilmestyttyään kovasti keskustelua ja sai näkyvyyttä. Minuunkin nuoren lestadiolaisparin rakkaustarina vetosi, ja suurin odotuksin tartuin Synninkantajiin.

Lestodiolaisuudesta kertoo myös tämä Rauhalan toinen romaani. Nyt siirrytään 1970-luvulle, aikaan, jolloin ilmapiiri uskovaisten keskuudessa kiristyy. On osattava elää oikein, uskonyhteisön edellyttämällä tavalla. Hoitokokouksissa varmistetaan, että sääntöjä noudtatetaan - ja jos ei noudateta, pyydetään syntejä anteeksi. Pöytäkirjoihin kirjataan, että yksi teki parannuksen E-liikkeessä asioimisesta, toinen hempeästä hengestä ja kolmas itsensä kuivaamisesta. Parannuksen tehneet siunataan, "parannukseen taipumattomat" tuomitaan Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.

Yhteisössä elävät Taisto, Aliisa, Auroora ja Aaron. Taisto tekee Jumalan töitä, etsii viisautta ja elämänymmärrystä mutta kiristää verkkoa uskovaisten ympärillä. Aliisa kyseenalaistaa uuden suunnan ja peräänkuuluttaa maanläheistä ja sallivampaa uskoa.
Voidaan tai ei, mutta uskon vuoksi ei pidä kääntää selkää tai kovettaa sydäntä, Aliisa totesi ja nojasi seinään. Rakkauden etsimisestä nousee toivo, sen uhkaamisesta pelko ja kadottamisesta suru.
Auroora, Aliisan tytär, rakastaa, vaikkei saisi. Hän haluaa ylittää rajoja ja etsii omaa tietään.

Ja sitten on pieni Aaron, joka uskoo ja luottaa, ahdistuu kun koulussa opetetaan vääriä asioita. Myöhemmin Aaron ymmärtää enemmän mutta hänen lapsenuskossaan on jotain hyvin hellyttävää.

Pauliina Rauhala kirjoittaa hyvin kauniisti. Erityisesti miljöön kuvaus on ajoittain niin viehättävää, että tuntuu kuin olisi läsnä siellä, missä "valo osuu harmaiden päivien jälkeen koivunrunkoon, lehtiverso puhkeaa esiin silmun suojasta, suuri aalto pesee rantakallion puhtaaksi".

Kuitenkin jokin pitää minut tarinasta etäällä. Paikoin kielen kuvallisuuden runsaus nostaa verhon väliin ja tuntuu, että en saa tarinasta otetta. Useaan otteeseen tuntuu, että katselen tapahtumia kaukaa. Ehkä on niin kuin Annika toteaa: Synninkantajat "vaatisi, se ansaitsisi useammankin lukukerran tullakseen kunnolla kuulluksi".

Silti ihailen sitä, kuinka moniulotteisia ja uskottavia henkilöt ovat ja kuinka rauhallisesti ja osoittelematta Rauhala kuvaa niitä ikäviä tekoja, joihin uskon nimissä päädytään. Se, että asiat eivät ole musta-valkoisia, tulee tuotua esille kauniisti, saarnaamatta.

Lumiomenan Katja piti romaanista paljon. Heidissä romaani herätti melko samankaltaisia ajatuksia kuin minussa.

Kiitos kustantajalle kirjasta.

Helmet 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…