"Olen TifAni FaNelli. Olen kaksikymmentäyhdeksänvuotias, ja marraskuun kahdestoista päivä vuonna 2001 olin neljätoistavuotias."
Storytelin äänikirjavalikoimaa selatessa silmiin osui Jessica Knollin romaani Onnentyttö, joka vaikutti kuvauksen perusteella lupaavalta:
Tarina on ikään kuin kaksiosainen. Alussa ylistetään (liian pitkään) Anin hyvää asemaa, rohkeaa työtä ja rikasta poikaystävää. Varsinkin rikasta poikaystävää ja hyvää asemaa, ikään kuin ne olisivat elämän tärkeimmät seikat.
Ennen kuin päästään tarinan pihviin, ehdin jo tympääntyä päähenkilön lisäksi myös tarinaan. En odottanut kuulevani hehkutusta etuoikeutetusta metropolielämästä, mutta sitä saan kuulla kyllikseni.
Lopulta sitten päästään puimaan sitä, mitä Anin menneisyydessä on tapahtunut. Koulutragedia teinivuosilta on pelottava, mutta jollain tapaa se jää liian irralliseksi suhteessa kaikkeen muuhun.
Jessica Knoll kirjoittaa kyllä sujuvasti ja rakentaa tarinaa taiten paljastaen vähä vähältä, mitä viisitoista vuotta ennen tarinan nykyhetkeä tapahtui. Minuun Onnentyttö ei kuitenkaan vedonnut vaan tarina jätti kylmäksi, sillä liiallinen annos kevyttä viihdettä peitti kermavaahdon tavoin alleen vakavamman osan, jolle olisin kaivannut enemmän tilaa. Annika ja Mari kuitenkin pitivät kirjasta huomattavasti minua enemmän.
Helmet 2017 -haasteeseen saan tällä kirjalla ilmeisimmin viimeisen suoritusmerkintäni: 30. Kirjan nimessä on tunne.
 |
| Jessica Knoll: Onnentyttö (Bazar 2017) Alkuteos Luckiest Girl Alive 2015 Suomentanut Päivi Pouttu-Delière Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kestp 14h 26min. |
Storytelin äänikirjavalikoimaa selatessa silmiin osui Jessica Knollin romaani Onnentyttö, joka vaikutti kuvauksen perusteella lupaavalta:
Anilla on kaikki, mitä nuori newyorkilaisnainen voi vain haluta: upea työpaikka trendikkäässä naistenlehdessä, komea sulhanen seurapiirien huipulta sekä vaatekaappi ja tyylitaju, joka jähmettää kovimmankin fashionistan. Vaikka elämä on kuin suoraan satukirjasta, prinsessassa itsessään on kuitenkin jotakin pahasti pielessä.Odotuksiani tarina ei kuitenkaan onnistunut täyttämään. Päähenkilö Ani ei ole edes ärsyttävä vaan lähinnä tympäännyttävä, mitenkään hän ei onnistu sympatioita herättämään (paitsi ehkä ihan lopussa, kun hän tekee elämäänsä koskevan jyrkän suunnanmuutoksen). Eikä hän siis kummemmin herätä tunteitakaan.
Menneisyys ei jätä rauhaan. Järkyttävä tapaus Anin kouluvuosilta kiinnostaa mediaa yhä, ja Ani on lupautunut kertomaan oman versionsa tapahtumista dokumentissa, jonka kuvaukset tehdään hänen hääjuhlassaan. Samalla Ani haluaa näyttää kaikille, millainen menestyjä hänestä on tullut, mutta veitsenterävät muistikuvat alkavat puhkoa imagon pintaa, ja Ani joutuu kohtaamaan pahimmat pelkonsa.
Tarina on ikään kuin kaksiosainen. Alussa ylistetään (liian pitkään) Anin hyvää asemaa, rohkeaa työtä ja rikasta poikaystävää. Varsinkin rikasta poikaystävää ja hyvää asemaa, ikään kuin ne olisivat elämän tärkeimmät seikat.
Ennen kuin päästään tarinan pihviin, ehdin jo tympääntyä päähenkilön lisäksi myös tarinaan. En odottanut kuulevani hehkutusta etuoikeutetusta metropolielämästä, mutta sitä saan kuulla kyllikseni.
Lopulta sitten päästään puimaan sitä, mitä Anin menneisyydessä on tapahtunut. Koulutragedia teinivuosilta on pelottava, mutta jollain tapaa se jää liian irralliseksi suhteessa kaikkeen muuhun.
Jessica Knoll kirjoittaa kyllä sujuvasti ja rakentaa tarinaa taiten paljastaen vähä vähältä, mitä viisitoista vuotta ennen tarinan nykyhetkeä tapahtui. Minuun Onnentyttö ei kuitenkaan vedonnut vaan tarina jätti kylmäksi, sillä liiallinen annos kevyttä viihdettä peitti kermavaahdon tavoin alleen vakavamman osan, jolle olisin kaivannut enemmän tilaa. Annika ja Mari kuitenkin pitivät kirjasta huomattavasti minua enemmän.
Helmet 2017 -haasteeseen saan tällä kirjalla ilmeisimmin viimeisen suoritusmerkintäni: 30. Kirjan nimessä on tunne.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!