Vaimon kuolemasta kertovassa kirjassaan Lewis kirjoittaa: "Kukaan ei koskaan kertonut minulle, että suru muistuttaisi näin paljon pelkoa. En pelkää mutta tunne on sama kuin jos olisin peloissani.Sama vapina vatsassa, sama levottomuus ja haukottelu, nieleskelen jatkuvasti." Luettuani sen olin hämmentynyt. Oliko suruni pelkoa? Mistä ihmeestä voin tietää, kumpi on kumpaa?
Lokakuussa 2012 Yhdysvaltoja koettelee hurrikaani Sandy, ja New Yorkissa kaikki tuntuvat valmistautuvan hirvittävään myräkkään. Mutta ei Marissa. Hän vaeltaa kaupungin kaduilla ja miettii haaksirikkoja ja vaaroja. Hänellä kun on kokemusta elämän epävarmuudesta ja katoavaisuudesta jo entuudestaan.
Toisella aikatasolla eletään vuonna 2004 Thaimaassa. Marissa elää siellä biologi-isänsä kanssa, ja molemmilla on surua kannettavanaan: isä on menettänyt onnettomuudessa puolisonsa, Marissa äitinsä. Tosin tyttärellä ei ole kovin paljoa muistoja äidistään, olihan hän vielä pieni menetyksen tapahtuessa.
Thaimaassa Marissa tapaa Ariellen, joka lupaa lainata omaa äitiään äidittömälle lapselle, ja tytöistä tulee erottamattomia. Ariellesta Marissa saa ainutlaatuisen ystävän, jonka kanssa tutustua mereen ja olla lähestulkoon erottamaton osa luontoa. Thaimaalainen saarialue on maanpäällinen paratiisi, jota Tara Menon kuvaa lempeän voimallisesti, hehkuvia mielikuvia herättäen.
Mutta kuten tiedetään, paratiisin rauha rikkoutui kauhistuttavalla tavalla joulukuussa 2004, kun tsunami iski Intian valtamerellä ja teki ennenäkemätöntä tuhoa. Katastrofi jätti jälkensä myös Marissaan, jonka on aika nyt – uuden katastrofin lähestyessä – kohdata menneisyytensä.
Upoksissa on koskettava ja paikoin myös raastava romaani ystävyydestä, menetyksestä, surusta ja luonnosta. Kaksi tuhoavaa luonnonilmiötä kahdella mantereella ovat kuin kaksi eri vaakakuppia; toinen on vuorollaan enemmän esillä kuin toinen; vaa'an paino siirtyilee mutta intensiteetti pysyy, vaikka kenties vaihtelua olisi voinut olla hitusen harvempaan tahtiin.
Erityisesti minua kosketti romaanissa surun tematiikka. Marissa suree menettämiään ihmisiä mutta läsnä on myös suru luonnosta, jota turmellaan. Ihminen ja luonto kietoutuvat yhteen pakottomasti, ja tuo yhteenkietoutuneisuudesta muistuttaminen on tänä päivänä erityisen tärkeää.
Osallistun tällä teoksella Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.