Paaterissa käynninjälkeen Eva palasi toistuvasti mieleeni. Olimme tutkineet lasten kanssa pitkään ateljeessa esillä olevaa, Pessiä ja Illusiaa kuvaavaa teosparia. Lasten oli ollut vaikea pitää sormensa erossa sileistä, pehmeän muotoisista puuveistoksista. Evan luomat hahmot kiinnostivat heitä, koska peikko ja keijukainen olivat heille entuudestaan tuttuja. Yrjö Kokon sadun herättämän kummallisen haikeuden vuoksi Pessi ja Illusia -veistos tuntui myös omasta mielestäni jonkinlaiselta vihjeeltä, jota minun teki mieli seurata. Ehkä se, mikä puhutteli minua, oli puhutellut myös Evaa.
Kirjailija joutuu leikkaukseen. Sairaalahuoneen ikkunasta näkyy mänty.
Vakavan sairauden myötä kirjailijan luontosuhde syventyy. Hän ymmärtää, että hänen tehtävänsä on tulla ihmiseksi, joka hän on oikeastaan tietämättään aina ollut, ja äkkiä katse hakeutuu kotia ympäröiviin puihin uudella tavalla.
Haavan parantuessa päivä päivältä jostakin aivojeni arkistosta nousi pintaan Eva Ryynäsen lausahdus ”minulla on puun sielu”.
Hän alkaa tapailla kotinsa lähellä asuvaa Keisarinmäntyä ja tutkailee samalla kuvanveistäjä Eva Ryynäsen työtä ja suhdetta puihin. 400-vuotiaan Keisarinmännyn ja Ryynäsen jälkeensä jättämien töiden vakaus tuo jonkinlaista lohdullisuutta aikaan, jota sairastuminen on horjuttanut tehden elämänrytmistä äkkiä toisenlaisen kuin mihin kirjailija on tottunut. Hidasta toipumista rytmittävät hitaat kävelyt rauhoitetun männyn luokse, eivätkä männyn tapaamiset jää vain yhteen kertaan.
Kirjailijan omakohtaiseen tarinaan limittyy omaleimaisen kuvanveistäjä Eva Ryynäsen (1915–2001) tarinaa. Kirjailija tuntee jonkinlaista yhteyttä taiteilijaan, sillä molemmat tuntevat yhteyden luontoon ja eritoten puihin vahvasti. Luonnon kautta kirjailija kokee tuntevansa ja tunnistavansa myös kuvanveistäjän.
Kohina ja humina olivat tunteneet täällä myös Evan. Vesi ja tuuli huuhtoivat hänet näkyviin eri suunnasta kuin olin odottanut, sillä minun oli itse tultava näkyväksi, jotta sain selvää hänestä. Äänelle oli tehtävä tila väliimme, jotta kuva tarkentui.
Merkityksellisiä ovat toki myös Ryynäsen teokset, joiden syntyä romaanissa kuvitellaan yksitellen. Luomistyön kuvailussa on jonkinlaista pyhyyden tuntua, ikään kuin kuvanveistäjä toisi taidoillaan esiin sellaista, mitä puun sisällä piilee.
Puun sielu on nimeään myöten kaunis teos, joka tarjoaa lukijalleen nautinnollisen lukukokemuksen. Kerronta on viehättävää ja aika monen ajatuksen äärelle tuli lukiessa pysähdyttyä: levollinen kerronta muistuttaa, että lukijan ei tarvitse kiirehtiä. Tässä maailmanajassa romaani on kuin lempeä kosketus, jonka ei halua haipuvan pois.
Mitä tapahtuu sanoille joita ei enää ymmärretä? Ne yhtyvät tarinoihin joita ei kerrota, loitsuihin joita ei tunneta, haihtuvat etäiseksi meluksi, aikansa eläneiksi sanonnoiksi, oudoksi äänteeksi, kaukaa leijailevaksi oudoksi tuoksuksi, joka saa jonkin värähtämään, mutta joka jää mainitsematta, unohtuu kaipaukseksi, lapselliseksi haaveeksi.
Muualla: Kirjojen kuisketta
Helmet 2026 -lukuhaaste: 21. Kirjassa käydään museossa.
Tämä on minulla lukulistalla. Kuulostaa juuri sopivalta rauhoittumiskirjalta kesään hektisen kevään jälkeen.
VastaaPoistaHienoa, että sinäkin tykkäsit tästä. Minulla on jo useampi viikko kun luin tämän, mutta tuntuu, että kirja on edelleen elävänä mielessä. Ehkä johtuu siitä, että Paateri on minulle tuttu paikka, niin monia kertoja olen siellä käynyt. Asuessamme Joensuussa veimme monet vieraistamme tutustumaan Paateriin. Paaterin kirkko on niin upea.
VastaaPoistaVoi että, kuulostaapa ihanalta. Tämä on ollut minullakin lukulistalla, mutta vähän unohduksissa, täytyypä ottaa uudelleen listoille!
VastaaPoista