Isän pianonsoitto kuului taustalla koko hänen lapsuutensa ajan, vähän niin kuin elokuvan musiikki. Alf soitti koko ajan, niin Alexandra muistaa, vaikka tietää ettei se voi pitää paikkansa, tekihän isä paljon muutakin. Ajan mittaan Alexandra oppi lukemaan hänen mielialansa sävellajista, rytmistä ja kosketuksesta: kepeät, hilpeät duurisoinnut tarkoittivat, että isä oli iloinen ja tyytyväinen, ja raskaat bassoäänet mollissa kertoivat vihaisuudesta, ärtymyksestä, ylipäätään huonosta tuulesta. Alexandra oppi erottamaan Alfin soitossa paljon sävyjä, ja se on oikeastaan aika kummallista.
Alexandra on Vaasan prinsessa, joka asuu Tukholmassa ja on lupaava tanssija. Suunniteltu retki uuden miesystävän kanssa peruuntuu, kun Alexandra saa tiedon kummitädistään. Iris on sairaalassa ja tilanne on vakava. Alexandra lentää Suomeen, vaikkei periaatteessa enää lennä.
Kummitäti on ollut osa Alexandran elämää ihan aina. Hän on ollut turvallinen ja tärkeä aikuinen, paikannut sitä aukkoa, jonka Alexandran äiti aikanaan jätti. Hän siirtyi tuonpuoleiseen, kun hänen ainoaksi jäänyt lapsensa oli vielä vauva, ja Alexandra jäi kahden säveltäjäisänsä Alfin kanssa.
Sairaalavuoteen äärellä Alexandralla on aikaa muistella elämäänsä ja Iriksen osaa siinä. Kun isä saa kuulla uutiset sairaalasta, keskeyttää hänkin suunnitellun matkan ja palaa naisystävänsä Marian kanssa Vaasaan. Onhan Iris ollut myös Alfille tärkeä.
Vähitellen, kertomuksen edetessä, syntyy kuva siitä, minkälaista elämää Alexandra on elänyt ja mitä erityistä hänessä on. Selviää, millaisia tragedioita hänen matkallaan on ollut, mutta samalla selviää myös, mistä hän on saanut turvaa. Vaikka isä on omistanut elämänsä työlleen ja tyttärelleen, Iriksen sairaalavuoteen äärellä hänen ei ole helppoa löytää tapoja olla tyttärensä tukena.
Romaanin kerronta on hyvin kiehtovaa. Kertoja kuvaa hahmojaan ja tapahtumia lämmöllä ja ymmärryksellä, kommentoipa välillä itseäänkin ja kertomisen haasteellisuutta.
Kaikkitietävän kertojankin on vaikea löytää sanaa, jolla heidän suhdettaan voisi kuvata, vaikka hän on googlannut kovasti ja tutkinut vanhoja synonyymisanakirjoja.
Lähes 500-sivuisen romaanin lukeminen ei tuota haasteita juuri ihastuttavan kerronnan vuoksi. Polveilevaa kertomusta lukee mielellään, ja lukemista vie eteenpäin myös halu tietää, mitä henkilöille tapahtuu – ja mitä heille on tapahtunut.
Paikoin tulin miettineeksi, kuinka psykologisesti yhtenäisiä henkilöhahmot ovat. En aina täysin vakuuttunut hahmojen kokonaisuudesta, mutta siitä huolimatta Vaasan prinsessa on nautittava lukukokemus. Laura Jänisniemi on tehnyt suomentajana erinomaista työtä.
Muualla: Kulttuuritoimitus.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.