Äänikirjoihin valikoitui syksyn tullen kuunneltavaksi historiaa eri kulmista. Tämänkertaisessa kirjanelikossa on esillä menneisyyttä niin tieto- kuin kaunokirjallisuuden muodossa.
Suomalaisia oli Titanicilla tosiaan jo aiemminkin mainittu 64 kappaletta. Toki Titanicin täydelliset matkustajaluettelot menivät aluksen mukana, joten aivan täysin varmaa tietoa ei ole. Pitkään ajateltiin, että suomalaisia olisi laivalla ollut 63, mutta sitten löydettiin yksi rouva, joka oli suomalainen. Tämä 64. matkustaja oli syntymänimeltään Alina Backberg, joka oli vaihtanut nimensä jo tuossa vaiheessa Alice Johnsoniksi. Hän oli Helsingissä syntynyt suomenruotsalainen, joka oli jo aikaisemmin lähtenyt siirtolaiseksi. Amerikassa hän oli mennyt ruotsalaisen miehen kanssa naimisiin, heillä oli kaksi lasta, ja he olivat nyt käymässä Suomessa, koska Alicen isä oli vaikeasti sairas ja he halusivat päästä tapaamaan tätä vielä ennen tämän kuolemaa. Valitettavasti isä kerkesi kuolla ennen kuin he pääsivät Helsinkiin asti, koska tuohon aikaan matkustaminen vei niin kauan aikaa.
Titanicin tarinan tuntevat lähes kaikki. Unelmalaivan oli määrä ylittää Atlantin valtameri ennätysvauhdilla, ja sen piti olla uppoamaton.
Titanic oli 1800-luvun edistysuskon symboli aikana, jona teknologia kehittyi ja sitä pidettiin kaikkivoipana.
Kuten tiedetään, toisin kävi. Laiva upposi huhtikuun puolivälissä 1912 neitsytmatkallaan useamman onnettoman sattumuksen, välinpitämättömyyden ja ylimielisyyden seurauksena. Uljas valtamerialus vei mukanaan mereen noin 1500 matkustajaa. Alle kolmasosa matkustajista selviytyi. Suomalaisia laivalla oli 64, ja heistä henkiin jäi teoksen mukaan 21.
Juuri suomalaisista Titanicin matkustajista kertovat Niina Repo ja Akseli Kouki kirjassaan Titanicin suomalaiset – Kuohuihin uponneet unelmat. Teokseen on koottu monenlaista aineistoa lehtijutuista asiantuntijahaastatteluihin ja arkkiveisuista dramatisoituihin kaunokirjallisiin teksteihin.
Teos onkin tavattoman mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Se valottaa ylellisen höyrylaivan matkaa lähdöstä traagiseen uppoamiseen saakka nimenomaan suomalaismatkustajien näkökulmasta. Yksilöiden tarinat koskettavat ja saavat jälleen kerran pohtimaan, miksi tragedian piti olla niin valtaisa, miksi apua ei saatu paikalle nopeammin, miksei pelastusveneitä täytetty paremmin, miksi, miksi.
Titanicin suomalaiset toimii nimenomaan kuunneltuna hyvin. Audiodraamaa on elävöitetty dramatisoidulla kohtauksilla, joiden äänimaailma on hyvinkin todentuntuinen. Kuulijana tuntee lähes olevansa mukana matkalla, jolla esimerkiksi nuoripari Manta ja Verner suuntaavat kohti unelmiaan. Laajasta aineistosta on koottu toimiva ja vetävä – joskin jossain määrin toisteinen – kokonaisuus. Ehdottomasti suositeltava teos Titanicin tarinasta kiinnostuneille!
Ihminen, jolta on kerran viety kaikki pois ja jolla on sopeutumiskykyä, osaa kyllä olla kiitollinen pienimmästäkin kauneudesta: kauniista hameesta, luonnon ihmeistä, syntymän ihmeestä, kanssaihmisten hyvyydestä ja kauniista toveruudesta entisten aseveljien kesken. Sodan jälkeen ihmiset potivat kauneuden voimatonta kaipuuta, joka manifestoitui useimmiten pieninä, arkisina, kauneuden tekoina – virkattiin pöydälle pitsinen pöytäliina ja ripustettiin vaatimattoman mökin ikkunaan verhot, joihin oli kirjottu kesäisiä kukkia tuottamaan ympäristölleen iloa. Naiset koristivat kotinsa käsitöillään ja korsuista palanneet miehet osasivat arvostaa tätä naisen käden kodikasta kosketusta. Joskus ihmisen tarvitsee nähdä äärimmäistä rumuutta nähdäkseen maailman äärettömän kauneuden.
Myös sotatutkija Jenni Kirves tarkastelee aihetta, josta on toki kirjoitettu jo paljon: sotaa. Hänenkin näkökulmansa on kuitenkin aiemmista poikkeava, sillä hän ennemminkin kyseenalaistaa ajatusta loppuiäkseen traumatisoituneista sotaveteraaneista ja tarkastelee nimenomaan heitä, jotka selvisivät sodasta traumatisoitumatta – heitä, jotka elivät hyvää elämää sodasta palattuaan.
Teos on jaettu kahteen osaan: sodasta palaavat ja sodasta toipujat. Katse kohdistuu erityisesti siihen, millaiseksi palaajien elämä muotoutui sodan jälkeen, kun kotona odotti tavallinen arki, ehkä myös vaimo, kenties lapset, jotka eivät sotavuosien jälkeen tunnistaneet isäänsä. Vastassa oli myös yhteiskunta, joka ei useinkaan kohdellut palaajia sankareina vaan puhui ”ohiammutuista”. Sellaisessakin tilanteessa oli mahdollista löytää elämästä tasapainoa ja onnellisuutta, ja oli mahdollista myös löytää merkitys kaikelle koetulle pahalle.
Merkitys löytyi rauhasta. Kaatuneet olivat antaneet henkensä, jotta muut ymmärtäisivät, että sotaa pitää kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa yrittää välttää. Uhrit eivät sittenkään olleet turhia vaan itse sota oli se turhuuksien turhuus.
He selvisivät sodasta on valitettavasti kovin ajankohtainen tälläkin hetkellä, vaikka Suomi ei ole sotiin joutunutkaan vuosikymmeniin. Sodan uhkaa kuitenkin kumuaa monestakin suunnasta, eikä puhe sodan vaikutuksista ihmisiin ole koskaan turhaa. Kirjailijan esseistinen ote toimii ja saa minut pohtimaan esimerkiksi omaa pappaani, joka sodasta palattuaan toimi pienviljelijänä ja perusti perheen. Vaikka sotamuistot ja -vammat häntä ajoittain riivasivat, hän taisi lopulta olla yksi heistä, jotka sodasta selvisivät.
Sotaministeriö päästi Jessin lähtemään. Onneksi Condé Nastin imperiumilla riitti vaikutusvaltaa. Jess sai tulikasteensa raportoimalla kotirintamalta Naisten armeijakunnan koulutuksesta, ja Vogue julkaisi artikkelin. Hänen onnistuttuaan tehtävässä kenenkään löytämättä siitä mitään huomautettavaa hän sai viimein määräyksen lähteä merten taakse. Hän oli hiljakkoin täyttänyt kaksikymmentäkolme vuotta.
Huomasin mainoksen kiinnostavasta elokuvasta: Lee kertoo kuvajournalisti Lee Millerin elämästä. Kun selvisi, että Ranskalainen valokuvaaja perustuu myöskin Millerin elämään, päädyin klikkaamaan romaanin kuuntelulistalleni.
Päähenkilö on Jessica May, joka lähtee vuonna 1942 kirjeenvaihtajaksi Pariisiin, keskelle sotaa käyvää Eurooppaa. Naisena hän joutuu taistelemaan monenlaisia ennakkoluuloja vastaan ja tekemään töitä osoittaakseen olevansa asemansa arvoinen. Menneisyys muotialalla ei ole erityinen meriitti.
Romaanin toisella aikatasolla, 2000-luvun alussa, D’Arcy Hallworth matkustaa myöskin Ranskaan. Taideammattilaisena hän saa tehtäväkseen järjestellä valokuvakokoelmaa. Pian selviää, että tehtävä ei ole mikä tahansa työ, vaan valokuvaajan henkilöllisyydellä on Hallworthille paljonkin merkitystä.
Tämän romaanin kuunteluun ottaessani tein virheen, kun en tullut varmistaneeksi, mitä genreä kertomus edustaa. Storytel on luokitellut historiallisen romaanin romantiikkaan, ja sitä se todella on. Ärsyynnyin välillä melkoisen paljonkin siihen, miten paljon romantiikka saa niin Mayn kuin Hallworthin arjesta tilaa. Olisin suonut romaanin keskittyvän enemmän Jessica Mayn merkitykselliseen työhön kuvajournalistina kuin pumpulimaiseen rakkaussuhdekuvaukseen.
En myöskään ole aivan vakuuttunut kahden aikatason tarpeellisuudesta. Rakenne sinänsä toki toimii, sillä uudella vuosituhannella avautuvat vähitellen menneisyyden salat. Silti en voi olla miettimättä, eikö Miller itsessään olisi riittänyt vallan mainiosti. Olisin myös toivonut keskeiselle henkilöhahmolle enemmän ulottuvuuksia, nyt May jää lopulta aika latteaksi taistelijatyypiksi.
En siis erityisemmin innostunut Ranskalaisesta valokuvaajasta. Sillä on silti kannattajakuntansa, ja historiallisen ja viihteellisen romantiikan ystäville se lienee oiva valinta. Genreään romaani edustaa hyvin.
Muualla: Kirsin Book Club.
Jelena näki katseeni ja minun oli myöhäistä kääntää silmiäni, tuijotukseni oli jo havaittu ja tunsin itseni kovin avuttomaksi, typeräksi koiraksi, joka himoitsee rapsutusta tai luuta, odottaa sitä älyttömän luontokappaleen tavoin itsekään ymmärtämättä, minkä vuoksi se aina niin liehakoi ja odottaa huomiota. Jelena vastasi katseeseeni, hymyili minulle peilin kautta aivan kuin rakastaisi minua, kalvaana, hopeisena, saavuttamattomana kuin aave.
On 1880-luku, ja Tilda aloittaa opettajaseminaarin Sortavalassa. Samaan aikaan seminaarissa aloittaa myös Jelena, karjalaistyttö ja Kiril-setänsä holhokki. Jelenassa on jotain salaperäistä, ja erityisen salaperäinen on tämän setä, mutta silti nuorten naisten välille syntyy syvä ystävyys.
Kultainen peura seuraa Tildan tarinaa muutamien vuosien ajan. Opettajankoulutus ottaa Sortavalassa ensiaskeleitaan ja sukupuolten välillä on tiukka ero. Eihän sovi, että opettajat ovat siveettömiä, sillä heidän täytyy nimenomaan huolehtia kansan siveydestä, jos toki myös sivistyksestä.
Romaanin maailmassa sivistys ja oppineisuus kohtaavat valloittavasti kansanperinteen ja mystiikan kanssa. Tildan tarinaan limittyvät otteet Mathildan muistikirjasta, ja niissä avataan menneisyyden taruja esimerkiksi kreikkalaisjumalatar Demeteristä ja musiikkia rakastavasta Jegor Kaakkisesta.
Mystinen tunnelma tihentyy, kun kertomus etenee. Opettajattaret katselevat lasten leikkiä mutta joutuvat samalla pohtimaan, mikä oikeastaan on totta ja mikä ei – mitä salaiset voimat ehkä kertovat, mitä ne tarvitsevat. Satumainen juoni pitää otteessaan, kun Tilda joutuu kasvotusten pimeyden kanssa.
Kultainen peura on ihastuttavan runsas romaani. Se on suoranaista tarinankerronnan juhlaa, jossa yhdistetään taidolla erilaisia elementtejä, kuten satua ja queeria, vetäväksi kokonaisuudeksi.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.