Niin se meni. Vainoamista ja saalistusta oli vaikea määritellä, koska se tapahtui pikkuhiljaa. Vähän täällä, vähän tuolla, ehkä, ehkä ei, kenties, en tiedä. Se ilmeni jatkuvana vihjailuna, vertauskuvina, kuvailuna, metaforina. Maitomies saattoi tarkoittaa sitä, mitä arvelin hänen tarkoittavan, mutta saattoi yhtä lailla olla tarkoittamatta yhtään mitään.
Anna Burnsin Maitomies oli täsmävalintani Helmet-lukuhaasteeseen, johon piti löytää Booker- tai Pulitzer-palkittu teos. Burnsin romaani voitti vuonna 2018 The Man Booker -palkinnon ja on kiinnostanut minua jo muutaman vuoden. Nyt olikin hyvä syy piipahtaa kirjastossa poimimassa Maitomies mukaan.
Romaanin minäkertoja on 18-vuotias nuori nainen ja monen mielestä erikoinen. Hän esimerkiksi lukee kirjoja kävellessään, eikä se näytä ympäröivässä yhteisössä erityisen tavanomaiselta.
Erikoisen kiinnostavaksi minäkertoja muuttuu, kun huhut hänen ja Maitomiehen välisestä suhteesta alkavat liikkua. Kiinnostavaksi muuttuminen ei kuitenkaan missään tapauksessa ole sitä, mitä päähenkilö haluaa.
Romaanissa kuvattu yhteisö nimittäin on senlaatuinen, että parasta olisi olla samankaltainen kuin muut ja mielellään myös mahdollisimman huomaamaton. Huomatuksi tuleminen on vähintään vaivaannuttavaa mutta se voi olla myös vaarallista.
Ympäristöä ei ole nimetty, eikä myöskään henkilöillä varsinaisesti ole nimetty. He ovat kuitenkin erotettavissa toisistaan: joukossa ovat esimerkiksi ehkä-poikaystävä ja ensimmäinen sisko. Nimeämättömyys tekee osaltaan sen, että romaanin miljöö vaikuttaa jotenkin ajattomalta ja universaalilta: ahdistavat ja ihmisiä rajoittavat asenteet ovat mahdollisia ajasta ja paikasta riippumatta; romaanin tapahtumat voi sijoittaa mielessään tulevaisuuteen yhtä hyvin kuin menneisyyteenkin. Jälkimmäinen vaihtoehto tulee väistämättä mieleen, kun miettii kirjailijan taustaa.
Olin alkuun hyvinkin innoissani Maitomiehestä ja luin sitä innolla. Romaani kuvaa hyvin vaikuttavasti muun muassa väkivallan uhkaa, patriarkaattia, oletuksia, henkistä rajoittamista, salailua ja sitä, miten vaikeaa keneenkään on luottaa. Rakenteeltaan teos on kuitenkin aika väsyttävä pitkine lukuineen ja kappaleineen, eikä runsas kuvailu juuri helpota asiaa. On siis pakko myöntää, että välillä väsyin ja kirja jäi lojumaan sivuun, kun en vain jaksanut tarttua siihen.
Joka tapauksessa Maitomies on loppuun asti vaikuttava ja tunnelmaltaan vetävä teos, jossa yhdistyvät jännittävällä tavalla niin huumori kuin hyytävyys. Päällimmäiseksi mieleeni jäi jälkimmäinen. En voi sanoa ihastuneeni mutta ihailen Burnsin taitoa luoda outo ja unenomainen maailma, jossa on samalla jotain viiltävää.
Muualla: Lumiomena.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 3. Booker- tai Pulitzer-palkinnon voittanut kirja.
Minä olen joskus yrittänyt lukea tätä, mutta jättänyt kesken. Ehkä kokeilen vielä joskus toisessa mielentilassa uudelleen.
VastaaPoistaEnpä ole tästä kirjasta koskaan kuullutkaan. Huhut ja ympäristön asettamat rajoitukset kuulostavat juuri sellaiselta vähän ahdistavalta yhdistelmältä, johon en ehkä tällä hetkellä tule tarttumaan. Enkä taida jaksaa kovin kiemuraista kerrontaakaan. Kokonaisuutena varmaan kuitenkin ihan kiinnostava.
VastaaPoistaOnpa erikoinen tarina. Toisaalta kiinnostaa, mutta mieleeni tuli jo ennen kuin ehdin kirjoituksessasi siihen pisteeseen: onkohan hivenen raskas? Pidän kuitenkin ajatuksesta, että aika ja paikka jätetään määrittelemättä ja tarina on siten universaali.
VastaaPoistaMinä luin tämän silloin heti tuoreeltaan ja tykkäsinkin, mutta muistan että oli haastava ja sivukaupalla tekstiä ilman hengähdystaukoja. Pohjois-Irlantiinhan sitä on enimmäkseen sijoitettu, niin sen ajattelin lukiessakin.
VastaaPoistaKuulostaa siltä, että en saisi tätä loppuun.
VastaaPoista