"Vuorenlaelle oli kasattu kiviä. Tuon alkeellisen monumentin takana Monte Rosa jäätiköineen sulautui taivaaseen. Olisi ehkä pitänyt ottaa mukaan olutta ja juhlia, mutta en tuntenut riemua saati huojennusta: päätin viipyä siinä yhden tupakan ajan, heittää sitten hyvästit isän vuorelle ja palata alas."
Herttainen ja lämminhenkinen, kaihoisa ja surumielinen. Nuo adjektiivit tulivat ensimmäisenä mieleeni, kun sain Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta -romaanin päätökseensä.
Tarinan pääroolissa on Pietro, joka asuu Milanossa vanhempiensa kanssa. Vanhemmat kaipaavat alati kaupungista vuorille, ja kesäisin perhe matkustaakin pieneen vuoristokylään vuosi toisensa jälkeen. Granan kylästä Pietro tekee isänsä kanssa retkiä lähivuorille. Kylässä hän tutustuu myös Brunoon, josta tulee pojan tärkeä kesien kaveri; pojasta, joka ei juuri vuoristosta pois vaan elää siellä vuoden ympäri toisin kuin Pietro.
Pietron äiti uskoo koulutuksen voimaan ja on valmis toimiin saadakseen Brunon kouluun. Vuoriston poika on lähes lukutaidoton, kun kotitilan työt menevät usein koulun edelle.
Poikien kesiin ei kuitenkaan kuulu koulu. Kesiin kuuluu laiduntavien lehmien paimentamista ja ulkoilmaelämää. Jälkimmäistä tarjoaa myös Pietron isä, jonka perässä poika kiipeää vuoristossa huippuja tavoitellen ja yrittäen ymmärtää isää, joka haluaa retkille aina uudelleen.
Vuosien kuluessa Pietro kuitenkin etääntyy sekä Brunosta että isästään. Suurta dramatiikkaa ei etääntymisiin sisälly, kuten ei oikeastaan koko tarinaankaan. Kasvu kohti aikuisuutta vain joskus vie kauas ihmisistä, jotka ovat olleet tärkeä osa elämää. Silti on selvää, että isän ja pojan välinen suhde on hyvin merkityksellinen ja jättää jälkensä Pietroon. Olisiko poika päätynyt ilman isäänsä koskaan Nepalin vuorille?
Vuoristo on tarinassa tavalla tai toisella läsnä oikeastaan koko ajan. Se vaikuttaa ihmisiin eri tavoin ja muistuttaa myös arvaamattomuudestaan.
Kahdeksan vuorta on haikean kaunis kasvutarina, joka ei paisuttele. Kerronta on lempeän ymmärtävää ja rauhallista. Romaani vie raikkaaseen vuoristoilmaan ja antaa tilaa hengittää.
Helmet 2017: 23. Käännöskirja.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
 |
| Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta (Bazar 2017) Alkuteos Le otto montagne 2016 Suomentanut Lotta Toivanen 235 sivua |
Herttainen ja lämminhenkinen, kaihoisa ja surumielinen. Nuo adjektiivit tulivat ensimmäisenä mieleeni, kun sain Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta -romaanin päätökseensä.
Tarinan pääroolissa on Pietro, joka asuu Milanossa vanhempiensa kanssa. Vanhemmat kaipaavat alati kaupungista vuorille, ja kesäisin perhe matkustaakin pieneen vuoristokylään vuosi toisensa jälkeen. Granan kylästä Pietro tekee isänsä kanssa retkiä lähivuorille. Kylässä hän tutustuu myös Brunoon, josta tulee pojan tärkeä kesien kaveri; pojasta, joka ei juuri vuoristosta pois vaan elää siellä vuoden ympäri toisin kuin Pietro.
Pietron äiti uskoo koulutuksen voimaan ja on valmis toimiin saadakseen Brunon kouluun. Vuoriston poika on lähes lukutaidoton, kun kotitilan työt menevät usein koulun edelle.
Poikien kesiin ei kuitenkaan kuulu koulu. Kesiin kuuluu laiduntavien lehmien paimentamista ja ulkoilmaelämää. Jälkimmäistä tarjoaa myös Pietron isä, jonka perässä poika kiipeää vuoristossa huippuja tavoitellen ja yrittäen ymmärtää isää, joka haluaa retkille aina uudelleen.
Mitään palkintoa siitä ei saanut: korkeammalle ei enää päässyt, muuten huipulla ei ollut mitään erikoista. Minä olisin mieluummin mennyt puronrantaan tai johonkin kylään.Vuoristoretkillä on silloin tällöin mukana myös Bruno, joka ehkä Pietroa paremmin ymmärtää vanhemman miehen viehätyksen vuoriin.
Vuosien kuluessa Pietro kuitenkin etääntyy sekä Brunosta että isästään. Suurta dramatiikkaa ei etääntymisiin sisälly, kuten ei oikeastaan koko tarinaankaan. Kasvu kohti aikuisuutta vain joskus vie kauas ihmisistä, jotka ovat olleet tärkeä osa elämää. Silti on selvää, että isän ja pojan välinen suhde on hyvin merkityksellinen ja jättää jälkensä Pietroon. Olisiko poika päätynyt ilman isäänsä koskaan Nepalin vuorille?
Vuoristo on tarinassa tavalla tai toisella läsnä oikeastaan koko ajan. Se vaikuttaa ihmisiin eri tavoin ja muistuttaa myös arvaamattomuudestaan.
Kahdeksan vuorta on haikean kaunis kasvutarina, joka ei paisuttele. Kerronta on lempeän ymmärtävää ja rauhallista. Romaani vie raikkaaseen vuoristoilmaan ja antaa tilaa hengittää.
Paljon sen jälkeen, kun olin lakannut kulkemasta polkuja isän perässä, olin oppinut häneltä, että joidenkin ihmisten elämässä on vuoria, joille ei voi palata.Romaanista ovat kirjoittaneet myös Katja, Meri, Mai ja Takkutukka.
Helmet 2017: 23. Käännöskirja.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!
Hieno ja rauhallinen kirja ilman suurempia draamoja. Koska olen käynyt Milanossa, kirja toi mukavasti mieleen lomamatkan sinne. Kaunista luontokuvausta.
VastaaPoistaJos haaveilemani matka Italiaan joskus toteutuu, täytyy ottaa tämä uudelleen luettavaksi. :)
PoistaYksinkertaisesti tasapainoinen, seesteinen ja kaunis teos kuin raikas, vuorten ympäröimä puro. Kasvutarinaa, ystävyyttä ja pohdiskelua siitä, kuinka me ihmisinä olemme myös ympäristömme, luonnon muokkaamia. Totesit kiteyttäen: teos, joka antaa tilaa hengittää:)
VastaaPoistaKylläpä luonnehdit romaania kauniisti, Takkutukka. Luonto on tarinassa hienosti läsnä, olennainen osa kokonaisuutta.
Poista