**********
Kaikkia pyörämatkojamme yhdistää yksi asia: vapaus. Suurin vapauden tunne syntyy siitä, että kaikki, mitä päivittäisessä elämässä tarvitsemme, mahtuu pyörän etu- ja takatarakkaan kiinnitettyihin pyörälaukkuihin. Vaatteet, hygieniatarvikkeet, ruoka ja juoma, ruuanvalmistusvälineet, jumppakuminauha, pieni määrä välttämättömimpiä pyöränkorjaus- ja huoltotarvikkeita sekä makuupussi, makuualusta ja teltta majoittumista varten. Kolmeen laukkuun mahtuu itse asiassa varsin paljon tavaraa. Mutta jos tavaramäärän suhteuttaa siihen tavaravuoreen, joka meillä ja monella muulla suomalaisella on kodissaan, on se hyvin pieni. Pyörämatkailija konmarittaa luonnostaan.
Tuija Kauppinen lähti helmikuussa 2022 miehensä kanssa ajamaan polkupyörällä Etelä-Amerikan halki, pohjoisesta kohti etelää. Matka käynnistyi Kolumbiasta ja eteni monen mäen ja mutkan, monenlaisten majapaikkojen, erilaisten kohtaamisten ja pienten yllätysten kautta kohti Ushuaiaa, jota pidetään maailman eteläisimpänä kaupunkina. Lähes 13 000 kilometrin pyöräilyn jälkeen pyöräilijät päätyvät vielä Rio de Janeiroon.
Mitään ensikertalaisia Kauppinen ja hänen puolisonsa Ilkka eivät matkalla olleet. He olivat pyöräilleet paljon jo ennen reissua, ja Etelä-Amerikan halki ajaminen toteutti kymmenen vuotta kyteneen unelman. Kokemusta matkalla varmasti tarvitaankin, kuten myös kykyä sopeutua yllättäviin tilanteisiin ja uusin muutoksiin. Toisaalta kaksikko myös lähti liikkeelle joustavalla mielellä ja teki suunnitelmia vain muutamaksi päiväksi kerrallaan.
Eikä kirjassa tietenkään ole kysymys vain pyöristä ja pyöräilystä. Mukaan mahtuu monenlaista pohdintaa elämänmenosta, erilaisista valinnoista ja toki myös siitä, mitä olla etuoikeutettu länsimaalainen tässä muuttuvassa maailmassa.
Viihdyin hyvin sivustakatsojana tai oikeastaan -kuuntelijana Tuija Kauppisen pyörämatkalla. Leppoisaa kerrontaa oli mukavaa seurailla ja vaikkei tuhansien kilometrien pyörämatka olekaan tulevaisuudensuunnitelmissani järin todennäköinen, sai teos miettimään omia valintoja ja erityisesti sitä, että elämää voisi kenties elää myös ilman alituista kiirettä.
Joutilaita kilometrejä toimi mainiosti äänikirjana. Painetussa kirjassakin on varmasti puolensa: siinä on ilmeisesti kartta, jota kuunnellessani kaipailin, ja kuvia matkan varrelta.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 44. Tietokirja, jonka on kirjoittanut nainen.
**********
Olen kävellyt niin lyhyitä kuin pitkiäkin matkoja. Olen kävellyt kaupunkeihin ja niistä pois. Olen kävellyt öisin ja päivisin, rakastettujen luota ja ystävien luokse. Olen kävellyt metsissä ja vuorilla, yli jään peittämien tasankojen ja ihmisen luomien erämaiden. Olen kävellyt pahalla päällä, olen kävellyt karkottaakseni levottomuuden. Olen kävellyt tuskissani ja olen kävellyt onnellisin mielin. Mutta paikkaan ja syyhyn katsomatta olen kävellyt kävelemästä päästyäni. Olen kävellyt kirjaimellisesti maailman ääriin.
Erling Kagge on kävellyt paljon, vaikkei hän ole kävelymatkojensa määrää laskenutkaan. Aiemmin hän ei oikeastaan koskaan miettinyt jalan kulkemisen mielekkyyttä, kunhan vain käveli. Mutta saatuaan ihmetteleviä kysymyksiä osakseen hän ryhtyi selvittämään, miksi, mistä ja minne hän ja muut jalankulkijat liikkuvat. Mysteerin selvittämisestä syntyi teos Kaikki paitsi käveleminen on turhaa.
Ja kyllähän kävelemiselle merkityksiä löytyy. Jalan kulkeminen on monia muita tapoja hitaampi keino päästä paikasta toiseen. Silti se on usein myös mielekäs tapa: kävellessä näkee enemmän; uusien paikkojen kartoittaminen onnistuu jaloin; kävely tuo tunteet lähelle ja antaa tilaa ajatuksille.
Mitä pitemmälle kävelen, sitä pienemmältä ero ruumiin, mielen ja ympäristön välillä tuntuu. Ulkopuolinen ja sisäinen maailma sulautuvat toisiinsa. En enää ole tarkkailija, joka katsoo luontoa, vaan koko ruumiini on osa sitä.
Olen tänä keväänä hidastanut kulkemiseni tahtia aiemmasta ja antautunut kävelylle. Ehkä sen(kin) vuoksi Kaggen teos tuntui nyt mielekkäältä kuunneltavalta: viehätyin teoksen fragmentaarisesta ja filosofisestakin pohdiskelusta, vaikka kaikki tarinointi ei oikein resonoinutkaan.
Kirjavinkkien Mikko ei oikein innostunut tästä kävelykirjasta.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on korkeintaan 10 miljoonaa puhujaa.
**********
Illalla kierrämme kajakilla Kelventeen eteläkärjen. On lähes tyyntä. Vesi on kuin hohtelevaa kalvoa, johon vedimme ohuen viillon. Kajakki liukuu eteenpäin kuin itsestään. Kun nostamme melat vedestä, matka jatkuu, aivan kuin olisimme painottomassa tilassa. Meloista putoaa pisaroita veteen, äänettömästi, hiljaa, kuin kooten sisäänsä maiseman rauhan, laskevan auringon lämpimät sävyt, taivaan syvenevän hehkun.
Runoilija Tomi Kontio on kuullut korvissaan kansallispuistojen kutsun, ja samaa kutsua hän toistaa lukijoilleen. Vuoden luontokirjaksi 2021 valittu teos vie Suomen kansallispuistoihin, Lauhanvuorelta Petkeljärvelle, Saaristomereltä Lemmenjoelle.
Aivan perinteinen retkiopas Kansallispuistojen kutsu ei ole vaan jotain muuta: se kertoo helposti lähestyttävällä tavalla Kontion omista retkistä, joilta ei kommelluksiakaan puutu. Mutta erityisesti matkoilta kertyy hienoja muistoja ja kauniita elämyksiä, joita kirjailija jakaa lukijoilleen kauniisti sanoittaen.
Usein retkillä on mukana Kontion poika, joka haluaa Luirojärvelle saunomaan kuultuaan isänsä maalailua Urho Kekkosen kansallispuistosta. Ja Luirojärvelle hän lopulta pääsee, kunhan on ensin vaeltanut hieman lähempänä kotia.
On ihastuttavaa, että myös lukija pääsee mukaan näille retkille. Lyyrisen kaunis kerronta lumoaa ja saa kaipaamaan Kolille katselemaan kansallismaisemaa ja luisteluretkelle Oravista Linnansaareen. Kun Kontio vaeltaa tutuissa maisemissa, esimerkiksi Pyhätunturilla, huomaan suorastaan liikuttuvani.
Vaikka näkymän katsominen yksin olisikin vaikuttavampaa, pelottavampaa ja puhtaampaa, niin pakahduttavaa on kuitenkin ajatella, että ihmiset ovat kerääntyneet tunturin laelle saman asian saattelemina. He ovat tulleet, tai me olemme tulleet, kokemaan kauneutta, hiljentymään sen edessä, antamaan maiseman ja oman mielenmaiseman sulautua toisiinsa.
Ihastuin Kansallispuistojen kutsuun niin, että hankin sen omakseni, kun satuin kirjakaupasta bongaamaan viimeisen kappaleen teosta. Onneksi löysin, sillä painetussa kirjassa on kirjailijan ottamia upeita kuvia, joiden äärelle on helppoa palailla nyt, kun kirja löytyy omasta hyllystä. Oma kappaleeni on pehmeäkantinen ja hieman nuhruinen, mutta se tulee varmasti kovassa käytössä nuhraantumaan lisää, ja se on ihan ookoo.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 16. Kirjassa on valokuvia.
**********
Kun elokuun illat etelässä pimenevät, me matkustamme takaisin valoon, hillatoverini ja minä. Pakkaamme rinkkoihimme hyttyshatut, lippalakit, kumisaappaat, villasukat ja pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet ja matkustamme yli tuhat kilometriä Sallatunturiin. Ensin junalla, sitten vanhempieni vanhalla Saabilla. Kun tiet edessämme hiljenevät, sitten kapenevat, laskemme raskaan hengityksen ulos. Olemme perillä. Olemme vapaita. Olemme omillamme.
Hillasuolla kaikki on toisin on esseeteos, joka kurottaa moneen suuntaan. Kirjoittajat Kati Saonegin ja Niina Kivilä ovat luoneet teokseen yhdeksän esseetä, joissa puhutaan laajalti elämästä, monenlaisesta syntymän ja kuoleman välillä. Jokaista tekstiä kuitenkin kehystää luonto, kirjoittajia yhdistää syvä luontoyhteys, ja sen myötä ympäröivää maailmaa voi esseet luettua alkaa nähdä hieman uusin silmin.
Ainakin minua puhutteli se, miten teoksessa kuvataan suota. Vaikka olen toki tiennyt, miten rujosti me olemme Suomessa soitamme kohdelleet, en ole tullut aiemmin ajatelleeksi, miten syvällä kulttuurissamme istuu ajatus suomaista melkoisen väheksyttyinä, jopa pelättyinä ja vieroksuttuina. Samaan aikaan suot ovat arvokkaita monella tapaa, mitä kirjoittajat ansiokkaasti tuovat esille.
Pidän teoksessa siitä, miten vahvasti luonto on läsnä kaikessa, puhuttiin sitten karhun kohtaamisesta tai lapsettomuudesta. Teos muistuttaa jatkuvasti siitä, miten kaikki on osa kaikkea, ja ennen kaikkea se muistuttaa siitä, miten meidän pitäisi vaalia luontoa ja nimenomaan soitamme.
Paikoin kirjoittajien katse on varsin kriittinen ja terävä. Niinpä se houkuttaakin keskusteluun kanssaan – varsinkin silloin, kun en ole aivan samaa mieltä, toivoisin saavani vaihtaa ajatuksia kirjoittajan kanssa. Se on hyvän esseeteoksen merkki, kun tekstit eivät jää laimeiksi.
Muualla: Annelin kirjoissa.
Oi mikä ihana runsaudensarvi ulkonaliikkumiskirjoja!
VastaaPoistaErityisesti alkoi kiinnostaa tuo Kauppisen Joutilaita kilometrejä (lisään se oitis Suomi-kirjalistalleni, jollainen minulla nyt ihan oikeasti on). Meillä on miehen kanssa suunnitteilla parin viikon pyöräilyreissu jossain vaiheessa, mutta ihan vain täällä Briteissä ja siten, että emme yövy teltassa. Minua ei telttaan saa, haluan kunnon vessan ja suihkun ilman jonottamisia ymv. Lisäksi jatkuva teltan pystytys ja purku pelkkänä ajatuksena ahdistaa. :D Mutta siis rispektit Kauppiselle ja miehelleen!
Myös Kaggen teos Kaikki paitsi käveleminen on turhaa vaikuttaa kiinnostavalta, samoin Kontion Kansallispuistojen kutsu. Näitä voisi ainakin selailla kirjastossa, jos osuu eteen.
Ihastuttava kooste ja teema. Tällaisia kirjoja on välillä ihanaa kuunnella, ja jostain syystä nimenomaan kuunnella: ehkä siksi, että kuunnellessa voi laittaa silmät kiinni ja kuvitella itsensä kirjan maisemiin tai vaihtoehtoisesti kävellä itsekin luonnon keskellä. Näistä esittelemistäsi kirjoista alkoi eniten kiinnostella Etelä-Amerikan halki pyöräily ja hillasuot. Ehkä siksi, että ne ovat niin kaukana omalta mukavuusalueelta!!
VastaaPoistaNämähän oli hyvin erilaisia kirjoja vaikka yhteinen punainen lanka löytyikin. Jos ajattelisin mihin voisin itse tarttua, niin yllättäen nuo kotimaiset eli kansallispuistokirja ja hillasuokirja puhuttelivat eniten. Jokin niissä jopa yllätti, ehkä eniten tuo kansallispuistokirjan kaunis luontokuvaus, mutta toisaalta onko ihme, kun kirjoittaja on myös runoilija....
VastaaPoistaMaata pitkin kulkeminen on trendikästä, ja olen itsekin siitä viehättynyt. Konkreettisesti haaveilen pitkästä ja aikatauluttomasta junareissusta Euroopassa. Ja tietysti olen luvannut itselleni palata työmatkapyöräilijöiden jaloon joukkoon.
VastaaPoistaPienien omien tekojen lomassa on mukava luoda katsaus vähän "kunnollisempaan" suorittamiseen. Ehkäpä näistä äänikirjoista joku päätyy minunkin luureihini.
Minna /KBC