Tunnelin lattialla on siisti maakeko, epäilemättä poran nostama. Liitusoran seasta erottuu jotain, mikä kiiltelee pimeydessä liituakin valkeampana. Ruth kumartuu katsomaan. Hän erottaa luut heti ihmisluiksi. Yksi näyttää sääriluun varrelta, toinen reisiluulta. Hän ottaa valokuvan ja ryhtyy luonnostelemaan kuvaa vihkoon. Hän on melkein unohtanut olevansa maan alla.
Maan alla on Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkarisarjan yhdeksäs osa. Kymmeneskin osa, Musta enkeli, tekee suomennettuna tuloaan: se julkaistaan syyskuussa 2021. Sarjan aiemmista dekkareista olen lukenut kahdeksatta lukuun ottamatta kaikki – Siniviittainen nainen on epähuomiossa jäänyt lukematta. Eipä yhden osan jääminen väliin isommin kuitenkaan vaivannut, vaan hyvin juonta pystyi seuraamaan ilmankin.
Maan alla vie nimensä mukaisesti maan alle, kun Norwichin alla risteilevistä kaivoskäytävistä löydetään luita. Ensimmäinen johtopäätös on, että luut ovat päätyneet löytöpaikkaansa aikoja sitten, mutta sitten selviää, että näin ei olekaan. Löydös onkin varsin tuoretta alkuperää ja niinpä Ruth päätyy jälleen yhteistyöhön komisario Nelsonin kanssa. Kaksikon täytyy selvittää, mistä luut ovat peräisin ja miten asunnottomat, jotka majailevat kaivoskäytävissä, liittyvät löytöön.
Yksi asunnoton katoaa, ja kaksi taivasalla majailevaa menettää henkensä. Ennen kuolemaansa molemmat ovat halunneet selvittää, mihin heidän ystävänsä on päätynyt, joten ei tarvita erikoisia hoksottimia tajuamaan, että asioiden välillä on oltava yhteys. Ja kun katoamisia tapahtuu lisää yllättävän lähellä, alkaa poliisilla olla kiire. Siinä sivussa Ruthilla tietysti myös.
Aiemmin muistan välillä vähän ärsyyntyneeni Ruth Galloway -sarjan äärellä, mutta nyt tuntuu, että isompia karikoita ei ole tarjolla. Ei ärsyttävää vaikeaan tilanteeseen hankkiutumista eikä muutakaan sellaista, mikä hermostuttaisi. Tosin Ruthin ja muiden naisten määrittely kerta toisensa jälkeen akselilla hoikka–pyöreä on vähän tympeää, kuten myös Ruthin jatkuvat laihdutusyritykset.
Juoni kuitenkin toimii tällä kertaa oikein hyvin ja siihen tapaan, että äänikirjamuodossakin käänteissä on mahdollista pysyä perillä. Pidän myös siitä, että Ruthin ja komisario Nelsonin vähän jämähtäneisiin väleihin löytyi tällä kertaa uutta ruutia. Jonkinlaista raikastumista on tainnut Galloway-sarjassa tapahtua, ja hyvä niin.
Minä tykkään kovasti tästä sarjasta! Juuri eilen tuli ahmaistua Käärmeen kirous ja seuraava osa on jo aloitettu.
VastaaPoistaMukavan leppoisaa rikostutkintaa sarja kyllä tarjoaa. Ja kyllähän Ruthin ja Nelsonin välit kiinnostavat. :)
PoistaEnsimmäisen Griffithsin dekkarin luettuani, huomasin että minä tykästyin juonen verkkaiseen etenemiseen ja Ruthiin. Olin tosi "täpinöissäni" saatuani yhtä aikaa muistaakseni viisi ensimmäistä osaa tästä sarjasta luettavakseni. Ihana, että näitä on vielä muutama suomentamatta.
VastaaPoistaSarjassa on kyllä mukavan leppoisa meininki. En ihan viehäty mistään verta ja suolenpätkiä -menosta, joten Ruthin edesottamukset sopivat hyvin jännityksen kaipuuseen.
Poista