Irene oli jo niin tottunut näkemään toiset kaljuina, ettei hän enää osannut kiinnittää siihen huomiota. Hiusten menetys tuntui tapahtuneen iäisyyksiä sitten, jossakin toisessa ajassa ja paikassa. He olivat katselleet toistensa ajeltuja päälakia ensin leirillä, sitten matkalla kohti rajaa ja nyt kävellessä tänne. Hän oli tietenkin pistänyt merkille toisten kallon muodon ja arvet, säilyneet suortuvat ja kasvavan sängen, mutta ei ajatellut sitä eikä ottanut enää puheeksi.
Matkalla ovat Irene, Aili, Veera, Katri ja Siiri. Alkuun heistä selvimmin esiin piirtyy Irene, mutta sitten muutkin naiset alkavat saada ääriviivoja, jotka erottavat heidät muista. Jokainen heistä menettää asemansa sodan osallisena, kun saksalaisista tuleekin kumppaneiden sijaan vihollisia. Jokainen heistä menettää hiuksensa Norjassa, ja jokainen taivaltaa kohti tulevaisuutta, josta ei ole mitään tietoa. Jokainen näyttäytyy muiden silmissä saksalaisten huorana riippumatta siitä, miksi ja miten he Norjaan saksalaisjoukkoihin päätyivät.
Naiset taivaltavat ryhmässä halki poltetun Lapin päivästä toiseen. Vaikka he tekevät matkaa yhdessä, he ovat toisistaan erillisiä: mennyttä ja tulevaa ei juurikaan avata vaan kukin keskittyy nykyhetkeen ja matkantekoon. Selvää on, että pitkän taipaleen jälkeen heidän tiensä eivät enää kohtaa vaan kukin jatkaa elämäänsä kuten parhaiten taitaa maailmassa, joka ei ole entisellään.
Alkuun minulla on vaikeuksia päästä kiinni romaanin maailmaan. Naiset ovat joukkio, josta en oikein erota yksilöitä – toisaalta se voi olla tarkoituskin, sillä naiset nähdään eittämättä joukkona, joka on päätynyt sodan aikana väärään leiriin ja saa nyt kärsiä valinnoistaan. Yksilöillä ei ole merkitystä vaan kaikki nähdään samanlaisina.
Kun naisviisikon pitkä taival alkaa, alkavat yksilöt erottua. Matkanteon kuvaus herättää aistit ja vetoaa tunteisiin: loputon vaellus, nälkä, kylmyys ja lohduton maisema tuntuvat iholla. Vaikuttavasti Kinnunen kuvaa sitä, miten kylmä sodanjälkeinen maailma on ja miten yksin kulkijat tuossa muuttuneessa maailmassa ovat.
Pidän romaanin monista ratkaisuista. Pidän siitä, miten maailman riepottelemista naisista muotoutuu kaikesta huolimatta toimijoita, jotka eivät ole aina vain muiden vietävissä. Pidän myös siitä, miten naisista jokainen vuorollaan kaikkoaa omaan suuntaansa ilman selittelyjä: lukijalle rohjetaan jättää tilaa tehdä omat päätelmänsä ihmiskohtaloista. Ei kertonut katuvansa on vaikuttava romaani, joka avaa sitä, miten raa'at jäljet sota jälkeensä jättää. Kieli on kaunista, romaanin kuvaama todellisuus useinkaan ei.
Tommi Kinnusen romaanista kirjoittavat myös ainakin Tuija, Leena, Arja ja Riitta.
Tämä oli hurja vaellus. Loistava kirja. Jo kirjan miljöö oli hienosti valittu. Minulle tuttu ja kotoinen Lappi ja Pohjois-Suomi.
VastaaPoistaJa miten hienosti miljöö romaanin sivuilta välittyykään.
Poista