Loitsun laaja varjo levisi perheeni ja kirveitä kantavien miesten väliin, sokaisi vihollisen silmät kuin sitkeä hämähäkinseitti. Äiti pakeni, siskoni hänen perässään. Hilla jäi heti jälkeen. Pelkäsin, ettei hän pääsisi karkuun, mutta äiti kaartoi takaisinpäin ja poimi hänet leukoihinsa, lähti sitten laukkaamaan metsän poikki. Hänen karhunpainonsa hakkasi maata ja katkoi oksia. Kiuru luikki perässä harmaaturkkisena usvana. Toivoin, että puut antaisivat meille anteeksi. Toivoin, ettei Tapion väki vihastuisi.
Sain päättää kirjavuoden 2025 kertakaikkisen upean kirjan parissa. Vuoden viimeiset tunnit uppouduin Emmi Itärannan Lumenlaulajaan ja olin kiitollinen siitä, että sain lumoutua jostain niin syvästi.
Lumenlaulaja kertoo Kalevalasta tutun Louhen tarinan. Alkuun hän on Lauha, mutta kovat kokemukset ja vaativa elämä muovaavat hänestä Louhen, pelätyn ja kunnioitetun Pohjolan valtiattaren, josta Elias Lönnrotin kokoamassa kansalliseepoksessammekin kerrotaan. Kalevalan luomaa kuvaa Louhesta voinee kuitenkin pitää varsin yksipuolisena, ja nyt naisen on aika kertoa oma tarinansa:
Levitän siipeni taivasta halkaisemaan, kohoan korkeuksiin ja lennän ulos tarinasta, jonka rajat olivat minulle alusta alkaen liian kapeat.
Elias Lönnrot on myös romaanissa esillä. Varsinaiset tapahtumat sijoittuvat rauta-aikaan, mutta jokaisen luvun – lukon – yhteydessä on osio, jossa kuollut Louhi seuraa Elias Lönnrotia ja tämän työskentelyä. Vaikka Louhi ei pidäkään runonkerääjän rakentamaa kuvaa Pohjolan emännästä oikeana, hän suhtautuu kirjailijaan myötätuntoisesti. Se ei yllätä, sillä elämä koulii Louhea monin tavoin ja kertomuksissahan on pohjimmiltaan kysymys siitä, kuka pääsee ääneen, kenen silmin tarina kerrotaan.
Emmi Itärannan romaani on kauniisti sanoitettu kertomus, johon sisältyy monenlaista tematiikkaa. Yksi merkittävä osa kokonaisuutta on syvä luontoyhteys: romaanin henkilöt eivät ole luonnossa vaan olennainen osa sitä. Kyky muuntautua vaikkapa Louhen äidin tavoin karhuksi antaa erilaisia mahdollisuuksia mutta se myös ottaa. Metsän valtiatar Tapio ansaitsee saada lahjoja ja hiidet ovat osa arkista elämää. Luonto ei ole vain paikka johon mennä vieraisille vaan jotain, jonka kanssa eletään päivästä päivään, ja tähän yhteyteen sisältyy ymmärrys ja kunnioitus luontoa kohtaan.
Lintu ei tunne yhtään vähäisempää surua kuin ihminen.
Lumenlaulaja on fantasiaromaani, mutta se ei ole irrallaan todellisuudesta. Sen äärellä tulee pohtineeksi yhtymäkohtia nykymaailmaan ja miettineeksi, miten itsekeskeinen vallan- ja mammonanhimo tekee tuhojaan niin nyt kuin aiemminkin. Teos saa myös pohtimaan sitä, miten yksiulotteisesti me välillä erilaisia asioita katsomme: Kalevalan paha ja hurja Louhi onkin nyt syvästi tunteva ja erheitään katumaan päätyvä nainen, joka onnistuu nostamaan valtakuntansa kurjuudesta kukoistukseen. Ennen kaikkea hän on hahmo, jota kohtaan lukijan on helppo tuntea empatiaa ja jolle toivoo hyvää, vaikka Kalevalaa lukenut on yhdistänyt Louhen hahmoon ennemmin kostonhimon ja ahneuden kuin tarpeen myötätuntoon.
Kirkkojen ristit muistuttavat minua Tuhannen synnyn jumalattaren varteen kaiverretuista kuvioista, mutta muuten ne eivät merkitse minulle mitään. Minun on vaikea käsittää, miksi yksi merkki on nostettu kaikkia muita tärkeämmäksi: maailma on niin paljon mutkikkaampi ja monisyisempi. Katsottuna täältä, missä olen, sen pelkistäminen helppoihin selityksiin ja vastakkainasetteluihin näyttää elämän lyhyiden päivien hukkaamiselta.
En lue kovin paljon fantasiaa eikä se kuulu ensisijaisesti genreihin, joita suosin. Lumenlaulajaa voi kuitenkin lämpimästi suositella, vaikka fantasia ei aivan omimmalta tuntuisikaan. Kaunis ja syvästi inhimillinen kertomus vetoaa ja luontokuvausten äärelle voisi jäädä pitkäksikin aikaa vain nauttimaan.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.