On järkyttävää huomata olevansa illalla toisessa maailmassa kuin aamulla, mutta ei se ole loppujen lopuksi kovin harvinaista. Aamulla on onnellisesti naimisissa, ja päivän aikana puoliso kuolee; aamulla vallitsee rauha, ja illalla maa onkin sodassa; aamulla herää täysin tietämättömänä, ja illalla on selvää, että pandemia on saapunut. Aamulla herää kirjakiertueella, jota on vielä monta päivää jäljellä, ja illalla kiirehtii kotiin hakematta matkalaukkua hotellihuoneesta.
Todettakoon heti alkuun, että en juurikaan lue scifi-romaaneja enkä tulevaisuuteen sijoittuvia kertomuksia, koska ajatus oman planeettamme elinolojen heikkenemisestä ja muiden planeettojen valloittamisesta ahdistaa – ja usein tulevaisuusskenaarioissa on kysymys juuri nykymaailman muuttumisesta kovin pelottavaan suuntaan. Tuollaiset skenaariot eivät tietenkään ole nykyajassa ajateltuna mitenkään tuulesta temmattuja, mutta silti keskityn mieluummin menneisiin aikoihin tai tähän nykyisyyteen, joka sekin on kohta menneisyyttä.
Kaikesta huolimatta Emily St. John Mandelin teoksiin tulen tarttuneeksi. Hänen tapansa kuvitella tulevaisuus kaikkine epämiellyttävine yksityiskohtineen on sellainen, että se ei saa mieltä matalaksi ja vatsaa kipeäksi.
Rauhallisuuden meri vie lukijan aikamatkalle tulevaan – 2200- ja 2400-luvuille ja Kuuhun perustettuihin siirtokuntiin. Siis juuri sellaiseen tulevaisuuteen, jollaisesta en suuremmin välitä. Mutta jotenkin kummasti romaanin maailma kiehtoo ja houkuttaa eritoten, kun yhtenä aikatasona on vuosi 1912. Silloin 18-vuotias Edwin karkotetaan kanadalaiselle saarelle. Siellä hän kohtaa metsässä jotain outoa.
2400-luvulla Aikainstituutti tutkii ajankulun häiriöitä ja lähettää aikamatkustajia menneisyyteen. Erään aikamatkustajan, Gaspery Robertsin, on määrä haastatella juuri Edwiniä. Tutkimusmatkalaista sitovat tarkat säännöt, eikä ole helppoa olla puuttumatta tapahtumien kulkuun silloin, kun tietää jotain kohtalokasta pian tapahtuvan.
– No niin, Gaspery sanoi. – Voisi kai sanoa, että kysymys liittyy kohtaloon. Olive huomasi haastattelijan hikoilevan. – Jos ihmiskunta ei kohtaa jotain odottamatonta katastrofia ja jos oletetaan, että tekniikan kehitys jatkuu entisellään, meillä on luultavasti ensi vuosisadalla aikakone.
Paitsi että Gaspery aikamatkailee hän myös pohtii, voisiko simulaatioteoria eli ajatus todellisuutemme kulissimaisuudesta olla totta. Mikä on se maailma, jossa elämme ja joka vaikuttaa ajoittain aika absurdilta?
Romaanin maailma vaikuttaa myös varsin tutulta, vaikka monin osin eletään tulevassa. Ihmiset eivät ole kovin erilaisia kuin nykyään eikä lopulta miljöökään. Ehkä juuri tunnistettavuus tekee romaanista helpommin lähestyttävän verrattuna moniin hyvin teknisiin ja armottoman karuihin scifi-teoksiin.
Kiehtova elementti Rauhallisuuden meressä on aikamatkailu, joka saa pohtimaan sekä itse matkantekoa myös sitä, miten pieniä sattumia elämä tarjoileekaan suuntaan ja toiseen. Vaikka Rauhallisuuden meri tarjoaa lukijalleen kiehtovia elementtejä, huomaan sen haipuneen mielestäni muutamassa viikossa. Luulen, että romaani toimisi paremmin luettuna kuin äänikirjana, sillä painetusta laitoksesta lienee vaivattomampaa hahmottaa kerronnan vivahteita.
Sama ajatus kävi mielessä: useiden aikatasojen romaanit on parempi lukea - mieluiten paperilta - kuin kuunnella. En ole scifi-fani minäkään, täytyy kuitenkin pistää nimi mieleen. Kun olet palannnut St. John Mandelin kirjoihin, niissä täytyy olla sitän jotain, vaikkei genre innostaisikaan.
VastaaPoistaMinna /KBC