Nyt hän näki vain robottien lyhyeksi kynimää ruohoaavaa, joka laskeutumispaikan laidalla venähti luonnottoman korkeaksi. Kaukana taivaanrannassa etäisten vuorten siluetit kohosivat läpikuultavina mutta oudon massiivisina. Valkoinen maasturi odotti heitä nurmikolla ovet auki, mutta he olivat liian hämmentyneitä mennäkseen heti sisään. Maisemassa ei ollut mitään poikkeuksellista, ja silti se oli vieras. Taivas oli vieras, sen sinisyydessä oli outo, turkoosinvioletti vivahde, ilmassa jotain väärää. Keho tuntui nyt vielä oudommalta kuin aluksessa, sen keveydessä oli jotain kuvottavaa. Tämä ei ole edes keinotekoinen maa, Lea tajusi. Tämä ei ole maa alkuunkaan. Meidän ei kuuluisi olla täällä.
Eletään tulevaisuudessa, jossa on mahdollista matkata vaikkapa avaruuteen, jos elämä maapallolla tuntuu liian ankealta ja todellinen irtiotto tuntuu tarpeelliselta. Lea on juuri sellaisessa tilanteessa: parisuhde on päättynyt, eikä Aurora tunnu juuri Leaa kaipaavan. Ennemminkin Lea saa vihiä siitä, minkälainen osapuoli hän on ollut onnelliseksi luulemassaan suhteessa, eikä mielikuva ole mairitteleva.
Kun Lean silmiin osuu mainos matkasta Marsiin, ei päätöstä tarvitse kauan puntaroida. Eiköhän oman voiman löytämiseen tähtäävä retriitti ole erinomainen mahdollisuus irtautua sydänsuruista ja etsiä niin omaa itseä kuin suuntaa elämälle.
Ja niin Lea irtautuu huolistaan ja Maasta lähteäkseen ikimuistoiselle matkalle planeetalle, jota on "maankaltaistettu" jo hyvän aikaa. Kuvien lupaukset elvytetystä muinaisesta järvestä ja runsaasta kasvillisuudesta mielessään Lea liittyy osaksi sekalaista joukkoa, joka haluaa tehdä jotain erityistä.
Pian kuitenkin selviää, että mainokset ovat vain mainoksia eikä lupauksilla välttämättä ole katetta. Heti vieraalle planeetalle saavuttuaan reissujoukko joutuu huomaamaan, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Karussa ympäristössä on kauneudestaan huolimatta jotain pelottavaa varsinkin, kun ryhmän jäseniä alkaa kadota. Onko paluu kotiplaneetalle enää turvallinen tai edes mahdollinen? Mitä on oikein tapahtumassa?
Romaanin kuvaaman dystopisen tulevaisuuden ihminen on kovin tunnistettava tunnepuheineen kaikkineen. Tulevaisuuskuva syntyykin pienistä yksityiskohdista, jotka ovat tässä ajassa vieraita mutta riittävän tunnistettavia: maailma on muuttunut mutta ei mahdoton ymmärtää. Kertomus muistuttaa hienosti siitä, että ehkä meidän olisi syytä vaalia sitä, mitä jo on, muualle kurkottelemisen sijaan.
Hämärän lauluun rakentuu vetävää jännitettä trillerimäisen juonenkulun ansiosta. Runsas henkilöjoukko hieman hajottaa intensiteettiä, sillä kaikki henkilöt eivät näkökulmineen vedä puoleensa, ja loppuratkaisu on hitusen kädenlämpöinen vaikka sinällään ymmärrettävä. Joka tapauksessa tarina on kaikkine ulottuvuuksineen niin kiehtova, että sen soisi löytävän lukijoita laajemmalti myös heistä, joita scifi ei suuremmin houkuta. Itsekin lukeudun tuohon joukkoon.
Helmet 2026 -lukuhaaste: 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.