Äänikirjakoosteessa on tällä kertaa erilaisia henkilöitä jonkinlaisessa elämänsä taitekohdassa tai eräänlaisella tilinpäätöshetkellä. Kun yksi tietää olevansa maallisen taipaleensa ehtoopuolella, on toiselle avautumassa tervehtymisen myötä uudenlainen näkymä edessä odottaviin vuosiin. Yksi taas joutuu yllättäen keskelle parisuhdekriisiä, kun toinen on ehtinyt hautoa eropäätöstä jo jonkin aikaa.
Jouduin lopulta lähtemään tälle matkalle yksin. Se saattoi hyvinkin johtua siitä, etten kyennyt pyytämään Äpärältä anteeksi. Tai ehkä hän vain oli päättänyt olla leppymättä, mistä sen tietää. Joillekin kiistan ja nykyhetken väliin mahtuvilla vuosilla kun ei näköjään ole mitään merkitystä. Kymmenen, kolmekymmentä, neljäkymmentäviisi vuotta... enpä minä tästä lähtien enää anelekaan. En anteeksiantoa enkä matkakumppaniksi.
Pirjo Hassisen Päiväretki varjojen maahan kuvaa lähes yhdeksänkymppisen Eevan elämän yhtä päivää. Yhdestä päivästä lähtee kuitenkin lankoja eri suuntiin menneisyyteen, ja nyt on aika katsoa taaksepäin. Miten lapsuudesta köyhyydessä kasvoi se nainen, joka nyt seisoo tuulivoimalan juurella ja näkee, mihin menneisyyden valinnat ovat johtaneet?
Vuorokauteen sisältyy retki kotiseudulle – ollaan siis päiväretkellä kirjan nimen mukaisesti. Retkiseuran Eeva haluaisi kenties valita toisin, sillä Marianne, jota Eeva kutsuu Äpäräksi, ei ole erityisen mieluisaa seuraa. Onhan hän saanut aikanaan sattumoisin, adoption myötä hyvinkin onnenkantamoisena, varsin erilaiset lähtökohdat kuin Eeva.
Eeva onkin katkera ja kitkerä, kaukana vanhuuden myötä viisastuneesta kiiltokuvavanhuksesta. Mutta hän on myös ymmärrettävä ja hahmona sellainen, jollaisen voisi kuvitella olevan olemassa myös todellisuudessa.
Jos joku on saanut minun ikäpolvestani kuvan, että edustaisimme jo ikämme puolesta henkisiä arvoja, joita voitiin yleistäen nimittää humanismiksi, ja että se humanismi olisi pitkän elämämme aikana imeytynyt meihin kuin kastike huokoiseen leipäpalaan, niin hän on kyllä raskaasti väärässä. Kaiken nähneiksi ja kokeneiksi kesyyntyneilläkin saattoi olla kuonaiset hetkensä.
Päiväretki varjojen maahan on vauhdikas, runsas, kiukkuinenkin romaani nykyajasta mutta myös siitä, minkälaisia polkuja nykyaikaan on kuljettu. En voi olla miettimättä, onko teos aineksiltaan hitusen liiankin runsas, olisiko vähempikin riittänyt. Toisaalta Pirjo Hassinen osaa pitää kaikki langat käsissään, ja painokkaasti kertomuksessa ovat läsnä niin luokkaerot kuin yksilöiden unelmat ja murheet. Taitavasti luotu kokonaisuus saa kiinnostumaan henkilöistään, vaikkeivät he järin miellyttäviä olekaan – elämänmakua on tarjolla kokonaisen aterian verran, ja pöydästä saa poistua paitsi kylläisenä myös mietteliäänä.
Muualla: Tuijata.
**********
Unet ovat laskeutuneet niin lähelle maata, ettei niitä poimiessa tarvitse edes kurottaa. Kaikki portit ja lukot ovat räpsähtäneet kerralla auki ja vesi virtaa esteettä sydämestä läpi. Taivaan kajosta ei voi tietää, onko aamu vai ilta, valo ei näytä väsymyksen merkkejä, eikä vedeltä lopu lämpö ja liike. Me nostelemme pohjasta yhä uusia kiviä, ne ovat kaikki veden sileiksi hiomia, sileitä sekunteja, äkkiä on kulunut tunteja. Olemme maahisten viettelemiksi joutuneita, havahdumme satavuotisesta unesta sormenpäät ryppyisinä.
Olen seurannut luvattoman huonosti kirjasyksyn satoa, ja Salli Karin esikoisromaani Vedestä ja surusta oli vähällä mennä kokonaan ohitseni. Onneksi se osui silmiini sattumalta Storytelin vinkeistä, ja klikkasin kahteen aikaan ja paikkaan sijoittuvan kertomuksen kuunneltavakseni.
Romaanin päähenkilön on määrä viettää Islannissa pari kuukautta. Hänen on määrä asua pienen kylän taiteilijaresidenssissä tuntemattomien kanssa ja kirjoittaa. Matka on kuitenkin samalla myös matka muistoihin ja siihen aikaan, kun nainen oli vakavasti sairas, keskellä syöpähoitoja ja epävarmuutta.
Loppuelämä. Sellaista sanaa käytetään, kun on tapahtunut jotain niin suurta, että elämä halkeaa aikaan ennen ja jälkeen. Yksi kahdeksan kuukauden pätkä kulki jääkautena elämäni ylitse, jätti jälkeensä railon, jonka äärellä seison, vaikka voisin jo jatkaa matkaa. Bussissa nojaan päätä ikkunaan, minä ja vanha luurankonaama aina vain otsa otsaa vasten, luupää hymyää hampaattomalla suulla.
Vedestä ja surusta on vaikuttava romaani, jossa matka ja sairaus limittyvät yhteen. On hetkiä, kun ollaan Islannissa ja uidaan elävässä vedessä, ja on hetkiä, kun ollaan keskellä syöpähoitojen kivuliasta ja raastavaa arkea. On hetkiä, kun koko maailmaa joutuu katsomaan uusin silmin, ja on hetkiä, jolloin saa katsella uutta maisemaa.
Muualla: Mitä luimme kerran.
**********
Näen eteisestä, miten Tyttö seisoo keittiössä pidellen molemmin käsin kuohuviinilasia ja kääntää arastelemattoman katseen mieheeni. Tyttö on toimittaja. Hän haastatteli viime talvena miestä paikallislehteen. Mekon spiraalit turkoosit ja sähkönsiniset kuviot pyörryttävät minua. Loiseläin valtaa alaa ja kaivertaa aivoihini kraatterimaisia haavaumia.
Friida tajuaa, että jokin on vialla hänen parisuhteessaan. Mies on ärtynyt vaimoonsa, puhelimessa puhuessaan hän madaltaa ääntään, kun Friida tulee huoneeseen. Pian käy ilmi, että mies on ihastunut Tyttöön. Seuraa ajanjakso, jolloin molemmat joutuvat puntaroimaan, mitä he oikeastaan haluavat. Seuraa aika, jolloin totutusta on väistämättä luovuttava, jotta voi antaa tilaa uudelle. Ja Friidan on annettava tilaa Tytölle, Liljalle, halusi tai ei.
Tyttö on hyvin rakennettu ja luontevasti etenevä eräästä parisuhdekarikosta. Minäkertojan kautta rakentuu oivalluksia tarjoava kuva siitä, minkälaista on päätyä tahtomattaan eroon ja miten prosessi etenee monenlaisten tunnekuohujen keskellä. Kiehtovaa on sekin, miten Friida tutkiskelee itseään ja asemaansa perheessä, joka hajoaa. Eräänlaisena peilinä toimii Tyttö, joka on Friidaa nuorempi ja muutenkin kovin erilainen.
Tyttö on lahjakas, nuori ja kaunis. Minä olen vanha ja peloissani.
Oman ulottuvuutensa uuteen elämäntilanteeseen tuo pariskunnan yhteinen seitsemänvuotias lapsi. Miten huolehtia, että asiat järjestyvät lapsen kannalta parhain päin, kun itse ei tiedä, miten päin olla?
Sanna Vainion esikoisteos on vahva ja harkittu. Se on erittäin kiinnostava tutkielma aiheesta, joka monia koskettaa. Romaani onnistuukin herättämään tunteita ja tarjonnee myös tärkeää vertaistukea sellaista tarvitseville.
Muualla: Sivumerkkejä.
**********
KASPERI: No ootko ite puhunu Sinin kanssa, et sua vituttaa kuinka se AINA muistuttaa suolan vaarallisuudesta, ku sä otat sipsin. Tai ku se heitti sun koko bisselasikokoelman menee, ku te muutitte yhteen?
Näköjään on viime vuonnakin jäänyt jotain huomaamatta, sillä törmäsin Tatiana Elfin Erokeskusteluja-dialogiromaaniin vasta nyt. Tämäkin kirja osui silmiini sattumalta Storytelin valikoimista, ja päädyin klikkaamaan teoksen kuunneltavaksi, vaikken ole erityisen kiinnostunut erotarinoista. Jokin tässä kuitenkin kiinnosti, ja hyvä niin.
Erokeskusteluja on nimittäin mainio romaani! Se etenee sujuvasti vuoropuhelun varassa, ja erityisesti äänikirjana teos tuntuu toimivan erittäin hyvin – lukijat todella saavat tarinan eloon niin, että keskusteluja olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin.
Erokeskustelujen lähtökohtana on mökkiviikonloppu. Laura, Kasperi, Sini ja Jesse kokoontuvat viettämään yhteistä aikaa mökille, ja aika pian selviää, että pariskunnilla on paljonkin keskusteltavaa.
Laura ja Kasperi ovat eron partaalla. Sini ja Jesse sen sijaan ovat varsinainen unelmapari, suoranainen esikuva muille hyvästä parisuhteesta haaveileville. Vai onko kaikki sittenkään niin kuin päällepäin näyttää?
Pidin paljon sujuvasta dialogista ja siitä, miten rivien väliin jäi sopivasti niin, että kuuntelija sai itse tehdä henkilöistä päätelmiään. Henkilöt myös erottuivat riittävästi toisistaan: kuunnellessa hahmottui eläviä mielikuvia hahmoista, joiden on aika pohtia elämänsä suuntia.
Kiintoisa kattaus kirjoja, joista yhdestäkään en ollut aiemmin kuullut. Pirjo Hassinen on sentään nimenä tuttu, mutta en muista lukeneeni häneltä mitään. Tämä Päiväretki varjojen maahan alkoi kiinnostaa. Elämänpolut ovat mielenkiintoisia, se miten on päädytty siihen mihin on. Lainaamasi kohdat vielä herättivät kiinnostusta entisestään eli lukulistalle menee.
VastaaPoistaErokirjat eivät minuakaan varsinaisesti kiinnosta, mutta tuota Tatiana Elfin kirjaa voisi kokeilla, kun siinä vaikuttaa olevan erilainen tyyli kuin sellaisessa “peruserossa”.
Ohhoh, voisi ajatella, etten seuraa kirjakatalogeja ollenkaan, kun kaikki nämä ovat minulle vieraita (tai ainakin sellaisia, etten ole erikseen painanut mieleeni) 😀 Jälleen kerran osoitus siitä, miten paljon kiinnostavaa kirjallisuutta julkaistaan ja että onpa hyvä, että meitä lukukokemuksiamme julkisesti jakavia on paljon nostamassa mahdollisimman paljon eri kirjoja tietoisuuteen.
VastaaPoistaNäistä tuo Hassisen kirja resonoi eniten. 90v kiukkuinen vanhus tekemässä elämästään tiliä tuntuu kiinnostavalta ja samaistuttavaltakin aiheelta.
On jäänyt huomaamatta minultakin yhtä sun toista, ainoa kirja jonka kansi edes oli tuttu, on tuo Erokeskusteluja jonka kuuntelin tuoreeltaan ja tykkäsin kovin, se vaan taisi jäädä postaamatta silloin sekin...
VastaaPoista