Loppukeväästä olin huomannut, että minun oli joka päivä päästävä metsään ja tehtävä nuotio. Se oli ihan fyysinen tarve, samanlainen kuin nukkuminen, syöminen tai seksin harrastaminen. Vain metsässä tunsin itseni normaaliksi, tuli toimi sekä meditaationa että määränpäänä. Luulen että jossain syvällä meissä kaikissa on yhä tallessa tieto siitä, että kunhan on tulta, pysymme hengissä, ja että se antaa meille rauhan. Tein tulen ja tunsin itseni hyvinkin reippaaksi, olkoonkin että apunani oli pitkiä tulitikkuja, sytytysnestettä ja klapeja huoltsikalta. Ja sitten minä istuin siellä, tuijotin liekkeihin, ja asiat tuntuivat siedettäviltä.
Emelie saa tarpeekseen arjen oravanpyörästä, toistuvista pätkätyösopimuksista, jatkuvasta kiireestä ja kaupungin aistiärsykkeistä. Vaikka hän ei ole oikeastaan edes pitänyt ulkona olemisesta, hän yhtäkkiä huomaa itsessään heränneen tarpeen päästä luontoon.
Ajatus toimittajan työn tekemisestä ahdistaa lopulta niin, että Emelie ei meinaa päästä sängystä ylös. Sitten hän tekee päätöksen: hän vuokraa asuntonsa toiselle, pakkaa mukaansa makuupussin ja vanhan festariteltan, ajaa pohjoiseen lähelle mummin kotiseutua ja asettuu tutuille marjamaille. Ensimmäisten päivien ja liian valoisien öiden jälkeen jokin muuttuu, Emelie huomaa kykenevänsä rauhoittumaan ja on kuin olisi vaipunut talviuneen.
Sitten hän huomaa luonnon helmassa omalaatuisen joukon, ryhmän ihmisiä. Heissä on jotain niin erikoista, että Emelie alkaa odottaa näkevänsä heidät yhä uudelleen.
Ryhmä toimii saumattomasti yhdessä, eikä aina tarvita edes sanoja. He ovat oma yhteisönsä, joka ei tarvitse muita ja joka on päättänyt valita jotain muuta kuin odotustenmukaisen elämäntavan. Kun Emelie sitten astelee keskelle kekoa, jokin väistämättä muuttuu.
Keko on mielikuvitusta kutkuttava kuvaelma ihmisistä, jotka ovat päätyneet elämään yhteiskunnan ulkopuolella. Emelien arvioiva katse määrittelee heitä tavalla, johon moni lukija varmasti voi samaistua. Mutta samalla Emelie joutuu itse puntaroimaan sitä, onko hänen käsityksensä oikeasta sittenkään ainoa mahdollinen. Onhan hänkin päätynyt hyppäämään pois oravanpyörästä ja hakemaan rauhaa hermostolleen luonnon rauhasta. Mutta hänen ratkaisunsa on sentään vain väliaikainen, kun taas metsässä majaileva porukka on elänyt yhteiskunnan varjoissa jo vuosikausia.
Keon äärellä sitä huomaakin ajautuvansa pohtimaan nykyajan vaatimuksia ja sitä, mitä luonnotonta tässä hektisessä menossa oikeastaan on. Metsän asukkien taustatarinat saavat ymmärtämään ratkaisua, joka tuntuu melkoisen äärimmäiseltä. Sitä myöten romaani saa myös miettimään luonnon hyvinvointivaikutuksia ja sitä, miten etäällä me saatamme olla siitä, mikä oikeastaan tekisi meille hyvää.
Sagne nousi jalkeille, meni järven rantaan, kauhaisi käsillä vettä kasvoilleen. Vesi oli kylmää muttei tavallista kylmempää. Sää oli pilvinen muttei huono. Sagne suhtautui yleensä kaikkiin säätiloihin sellaisina kuin ne olivat, arvottamatta niitä, välillä hän ihan pettyi itseensä jos tunsi harmin häivähdyksen pilvisellä ja sateisella säällä. Mutta sää, aivan kuten ihminenkin, vain on, eikä sitä kannata vastustella. Se, joka hyväksyy säätilan sellaisenaan, saa paljon ilmaiseksi.
Kiinnostavaa on sekin, kuinka eläimellinen romaanin kuvaama maailma ajoittain tuntuu olevan. Mitä se meistä ihmisistä kertookaan?
Keko tarkastelee taitavasti kuulumisen ja ulkopuolisuuden tematiikkaa, ja samaan aikaan nykymaailman tapoihin kohdistuu terävä katse, joka saa liikkeelle monenlaisia ajatusketjuja. Kerronta on vetävää ja romaanin monet henkilöt omine näkökulmineen eroavat toisistaan sopivasti siten, että henkilöt piirtyvät esiin moninaisine taustoineen ja tarpeineen tullen samalla ymmärretyiksi.
Helmet 2026 -lukuhaaste: 39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.