Minä puolestani olen jättänyt Barndommens gaden käsikirjoituksen kustantamoon, ja nyt kun en enää kirjoita, tunnen sisimmässäni suurta tyhjyyttä jota mikään ei voi täyttää. Tuntuu kuin kaikki menisi sisääni ilman että mikään tulee ulos. Lise sanoo että nyt minun on nautittava jonkin aikaa elämästä, ansaitsen sen kaiken raadannan jälkeen. Mutta minulle elämä on nautintoa vain silloin kun kirjoitan.
Ei liene yllätys, että Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallinen trilogia jatkuu. Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen otin tietenkin luettavaksi Aikuisuuden, joka jatkaa samalla linjalla aiempien teosten kanssa. Tyyli on edelleen analyyttista ja toteavaa, paikoin humorististakin. Mutta kun kertomus etenee, käy tunnelma tummemmaksi, jopa synkäksi.
Kun Aikuisuus alkaa, päähenkilö on julkaissut kirjailija, joka kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Hän on naimisissa mutta liitossa ei ole kaikki kohdallaan, ja pian Tove alkaakin kaivata elämäänsä jotain muuta.
Taustalla kuohuu, kun toinen maailmansota koittaa. Ditlevsenin katse on kuitenkin kiinnittynyt ennen kaikkea omaan elämään ja haluun edetä kirjailijan uralla. Kirjoittaminen on hänelle kaikki, mitä hän haluaa, mutta hän haluaa myös elämän, jossa on jotain vakaata; jo aiemmissa kirjoissa on tullut esille se, miten hän ei pidä muutoksista.
Mutta muutoksia tulee, halusi hän tai ei. Ensimmäinen aviomies vaihtuu toiseen, sitten kolmanteen. Ja kolmannen myötä kirjailija päätyy vakavaan lääkekoukkuun, joka on viedä häneltä hengen.
Oli selvää että tarvitsin niitä tabletteja, ja keksin nopeasti keinon. Syystä tai toisesta olin säästänyt yhden Carlin vanhoista resepteistä, ja jäljensin sen huolellisesti. Lähetin tietämättömän Jabben lunastamaan reseptiä apteekista, ja hän toi tabletit ikään kuin kyse olisi aspiriinista. Kun olin ottanut viisi kuusi tablettia – niin paljon tarvitsin niitä nyt, jotta vaikutus olisi sama kuin alussa – ajattelin jonkinlaisen kaukaisen kauhun vallassa että nyt olin ensimmäistä kertaa elämässäni tehnyt jotakin rikollista. Päätin olla tekemättä niin enää koskaan. Mutta en pysynyt päätöksessäni. Asuimme talossa viisi vuotta, ja suurimman osan siitä ajasta olin narkomaani.
Aikuisuus on aiempia teoksia traagisempi, mutta kaikesta huolimatta kirjailija säilyttää toteavan otteensa. Raadollisen tarkasti minäkertoja tuo esille niin abortin hankkimisen kuin addiktionsa sekä lasten sysäämisen sivuun tärkeämpien asioiden tieltä. Aikuisuus on järisyttävä huipentuma trilogialle, josta olen hyvin vaikuttunut.
Muualla: Tuijata.
Minä luin Ditlevsenin trilogian samoihin aikoihin kuin Rachel Cuskin trilogian ja jännästi nuo muistuttivat toisiaan, vaikka ovatkin ihan erilaisia. Aikoinaan kirjoitin blogiinkin : "Ditlevsen on kerronnassaan suorasukainen ja kirjojen viehätys syntyy osittain kaunistelemattomuudesta ja melkein inhottavan läpitunkevasta katseesta kohdistuneena aikakauteen ja ennen kaikkea päähenkilöön itseensä. Cuskin kerronta ei ole yhtään vähemmän paljastavaa, mutta kaikki näytetään peilikuvina. Kuin raollaan olevasta ovesta näkyvästä kokovartalopeilistä, josta riisuutuva (tai pukeutuva) nainen heijastuu. "
VastaaPoistaMolemmat toki mielenkiintoisia.
Minä kuuntelin kaikki kolme äänikirjoina melko peräkanaa, mutta tämän viimeisen postaus hukkui jonnekin jonon hännille. Kirjat olivat erittäin kiinnostavia vaikken Ditlevsenin muuta tuotantoa ollenkaan tunnekaan, ei se tunnu yhtään haittaavan. Kovin erilaista oli elämä saman aikakauden Kööpenhaminassa kuin Helsingissä, kyllä meidän kokema sota vaikutti isosti.
VastaaPoista