Mio halusi, että Adam näkisi hänet samalla tavoin kuin hänen miljoonat Instagram-seuraajansa. Maitomaisen makean filtterin läpi. Hän halusi, että hänen kasvonpiirteensä järjestäytyisivät täydellisen harmonisina kokonaisuuksina hänen luustonsa ympärille, katsoisipa Adam häntä mistä kulmasta hyvänsä. Näiden nappisilmien ja nöpönenän taakse ei kätkeytynyt mitään epäilyttävää. Ei mitään poikkeavaa, hälyttävää, outoa. Niitä asioita kannattaisi etsiä muualta. Niitä näki auton ikkunan ulkopuolella ohi lipuvien bussikatosten penkeillä istuvissa hahmoissa, kommenttikenttien käyttäjätunnusten takaa avautuvissa tunkkaisissa taajuuksissa. Ne ihmiset olivat toisenlaisia. Heillä ei ollut mitään tekemistä Mion kanssa.
Amman lukuhetki sai minut kiinnostumaan Oona Pohjolaisen Äkkimakea-romaanista ottaessaan kantaa Hesarin arvioon, jossa romaani määritellään muun muassa sokerisesti juonivetoiseksi. Otimmekin Pohjolaisen ensimmäisen oman romaanin lukupiiriimme käsiteltäväksi, ja keskustelua teos kyllä herätti – sivusimmepa keskustelussamme myös Arttu Seppäselle kritiikkiä.
Romaanin päähenkilö on Mio, nuori ja tarkoituksella sukupuoleton poppari, jonka koko maailma tuntee. Hän on osa valtavaa viihdekoneistoa ja jotta tähti ei liikaa pääse himmenemään, on jotain keksittävä. Mion tiimi saakin idean: Mion ja artistitähti Adamin välille luodaan suhde, jotta medialla riittää kohistavaa. Ongelma vain on se, että Mio inhoaa Adamia ja uskoo tunteen olevan molemminpuolinen.
Ei tietenkään ole hirveän suuri yllätys eikä varmaankaan pahaa spoilaamista kertoa, että kaksikon välit lämpenevät kyllä aikanaan. Jonkinmoinen yllätys minulle kuitenkin oli se, että vaikka kustantajakin käyttää takakannessa sanaa sokerinen, on Mion tarina minusta enemmänkin surullinen. Kepeyttä on lähinnä siinä, miten Mio elää luksuselämää ihailtuna tähtenä, mutta samaan aikaan kiiltokuvan toinen puoli on kovin tumma.
Joka tapauksessa Mion tarina on kiinnostava. Romaanissa avautuu pinnalle päin hohdokkaasta elämästä sellaisia puolia, että ajoittain puistattaa. Mion puolelle on helppoa asettua, ja samaan aikaan taviselämä tuntuu mukavan turvalliselta.
Mio on tähtenä henkilö, jota katsellaan etäältä, vaikka jotkut fanit pyrkivätkin liian lähelle. Lukijana koin jääväni etäälle minäkin, ikään kuin olisin katsellut jonkinlaista hieman utuista esitystä. Ehkä en ole kirjalle aivan ominaisinta kohderyhmää, ja toivoisinkin Äkkimakean päätyvän tähteydestä haaveilevien ja aiheesta kiinnostuneiden (nuorten) lukijoiden käsiin.
Teoksen maailma veti nopeasti puoleensa, ja alkuun luinkin romaania innolla. Jossain kohtaa hieman väsähdin mutta pohdittavaa romaani tarjosi tämän tästä. Siinä määrin paljon päähenkilö kiinnostustani herätti, että jäin pohtimaan esimerkiksi hänen taustaansa: siitä annettiin pieniä vihjeitä mutta enemmänkin olisin voinut siihen perehtyä.
Joka tapauksessa Äkkimakea on kiinnostava romaani, joka sukeltaa syvälle vieraaseen maailmaan. Pohjolainen kirjoittaa hyvin ja onnistuu yhdistämään taitavasti pintakiillon ja pinnan alla kytevät tunteet kokonaisuudeksi, joka vie labyrinttia pitkin kohti eräänlaista käännettä.
En ole tätä ainakaan vielä kuunnellut, mutta olisi kiva vaihtoehto maalaisromantiikalle, jota on niin runsaasti tarjolla.
VastaaPoistaEi tällainen kirja toimi minun mielestäni ollenkaan, ellei siellä takana ole jotain draamaa, eli sitä surullista puolta. Pitäähän sokerisuutta tasapainottaa.
Olipa kiva kun otitte kirjan lukuun, ja olisipa ollut hauska olla kuuntelemassa keskusteluanne! Tunnistan samoja asioita kirjassa kuin mitä sinäkin bongasit. Ja tosiaan, ei tästä tule ollenkaan sellainen fiilis, että tekisi mieli tähtiuralle.
VastaaPoista