Ystävälläni ja minulla on takana vuosien keskusteluja. Olemme puhuneet äitiydestä – olemme molemmat olleet pitkään yksinhuoltajia – ja sen suhteesta kirjoittamiseen. Olemme puhuneet siitä millaisia ongelmia ja iloja liittyy todellisuuden kunnioittamiseen sekä taiteessa että elämässä. Hän ei ole koskaan pitänyt yllä varjotonta kuvaa vanhemmuudesta, ja ehkä hän juuri siksi ei puhu teini-ikäisestä pojastaan kuin vandaalista joka on pilannut hänen kauniin kuvansa.
Rachel Cuskin Mykkäkoulu on kokoelma esseitä, jotka on alun perin julkaistu eri lehdissä. Teos on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen tarjoaa arkisia havaintoja, toisessa keskitytään pääasiassa kirjoittamiseen ja kolmannessa osassa keskiössä on kirjallisuus.
Vaikka kokoelman osat ovat teemoiltaan erilaisia, on niillä kaikilla jotain annettavaa. Ensimmäisessä osassa kiehtovat erityisesti henkilökohtaisuus ja tarkat havainnot arjesta, toisessa osassa innostun varsinkin ”naiskirjoituksesta” – essee nimeltä Shakespearen sisaret tarkastelee moninaisesti ja ajatuksia herättäen naisten kirjoittamista kuljettaen mukanaan muun muassa Woolfin Omaa huonetta, kuinkas muuten. Kolmannen osan kirjallisuusanalyysit saavat ihastelemaan kirjailijan taitoa tarkastella lukemaansa, ja viimeistään nyt lukulistalleni lukittuu Edith Whartonin Viattomuuden aika. Ehkäpä ensi kesän klassikkohaastetta varten? Sitähän luotsaa heinäkuussa Oksan hyllyltä -blogi.
Rachel Cuskin esseet ovat antoisaa luettavaa. Kaikista en innostu mutta useimmista kyllä, ja lukiessani huomaan kaipaavani kirjasta ikiomaa kappaletta, johon voisin tehdä merkintöjä ja jonka luokse voisin palata heti, kun siltä tuntuu. Sisältö tarjoaa mietittävää ja ilmaisu tukee ajatuksia erinomaisesti. Tekstit ovat harkitsevia ja pohdiskelevia, ne houkuttavat lukijan vuoropuheluun kanssaan. Lisäksi Kaisa Katteluksen suomennos toimii erinomaisesti.
Miten pitäisi puhua maailmassa, jossa käyttäydytään näin huonosti?
Osallistun tällä sadan vuoden lukuhaasteeseen. Mykkäkoulu sijoittuu kohtaan 2010-luku – alkuteos on julkaistu vuonna 2019.
Helmet 2023 -lukuhaaste: 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja.
Luin viime vuonna Rachel Cuskin kehutun Ääriviivat-trilogian ja olihan siinä paljon ajatuksia ja lukeminen herätti niitä lisää. En kuitenkaan päässyt tarinoihin ihan niin sisälle, kuin olisi ennakko-odotuksieni myötä kuvitellut. Eikä niistä oikein jäänyt tietoista muistijälkeä. Piti esimerkiksi tarkistaa, etten sekoita kirjoja ja ole vaikka jo lukenut tätä...
VastaaPoistaVoi olla, että romaanimuoto hämäsi. Pitänee kokeilla nämä esseet myös, josko ne kolahtaisivat paremmin.
Nyt, kun lukemisesta on vierähtänyt hieman enemmän aikaa, huomaan monen asian jo ehtineen haipua mielestäni pois. Pitäisi varmaan olla oma kappale hyllyssä, jotta tekstien äärelle pääsisi palaamaan.
PoistaMitä enemmän luen, sitä enemmän unohdan. On oikeastaan aika vaikea muistaa kuin ihan kaikkein vaikuttavimpia teoksia. Tai sitten se on tämä ikä...
PoistaNo sepä se 🤔 Minähän perustin blogin siksi, koska en meinannut muistaa, mitä olen lukenut. Nyt on helppo tarkistaa, ettei kanna kirjastosta kotiin kirjoja, jotka on jo lukenut 😅
Poista