Meitä sisaruksia on viisi. Asumme eri kaupungeissa, jotkut ulkomailla, emmekä kirjoittele usein. Tavatessamme välillämme voi olla välinpitämättömyyttä tai hajamielisyyttä. Mutta yksikin sana riittää. Yksikin sana tai lause, joku niistä vanhoista lauseista, joita lapsuudessamme kuultiin ja toistettiin loputtomat kerrat. Riittää, että joku meistä sanoo 'emme tulleet Bergamoon pitämään torikokousta' tai 'miltäs rikkihappo haisee', ja löydämme taas aiemmat välimme, lapsuutemme ja nuoruutemme, jotka ovat pysyvästi sidoksissa noihin sanoihin ja lauseisiin. Yksikin niistä riittäisi meille toistemme tunnistamiseen pimeässä luolassa miljoonien ihmisten joukosta.
Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme hämmentää heti alussa. Saatesanoissaan kirjailija ilmoittaa kirjassa esiintyvien paikkojen, seikkojen ja henkilöiden olevan todellisia. Hän vieläpä täsmentää, että keksittyjen seikkojen lipsahtaminen romaaniin aiheutti heti tarpeen tuhota sepittelyt. Kaikesta tästä huolimatta hän toteaa, että teos on paras lukea romaanina – saatesanat innoittavatkin pohtimaan faktan ja fiktion sekä muistojen suhdetta.
Muistoista romaanissa onkin kyse. Kirjailija muistaa erityisesti lapsuudenperhettään ja lapsuuttaan mutta osansa tarinassa on myös aikuisajan elämällä. Juoni ei asetu pääosaan vaan huomion kiinnittävät puoleensa erityisesti henkilöt, jotka ovat täynnä elämää ja joista kertovista anekdooteista romaani rakentuu. Puoliksi juutalainen perhe, jota akateemista uraa tekevä isä vahvasti ohjaa, on kovin kiinnostava.
Perheen rinnalla tärkeäksi nousee kieli, joka yhdistää sanontoineen ja tarinoineen. Murjaanijutut ovat perheessä kiellettyjä eikä murjastella saa – sen sijaan joskus olisi toivottua antaa liekaa vähän enemmän. Siinä, minkälaisia merkityksiä kieli tarinassa saa, on jotain riemaastuttavaa.
Jotain kiehtovaa ja samalla hämmentävää on siinä, miten Ginzburg menneisyyttään kuvaa. Mussolinin ajan Italiassa kuohuu ja välillä pelottaakin, mutta kuitenkin elämä jatkuu, koska sen on jatkuttava. Tarina ei keskity niinkään tunteiden tai hätkähdyttävien tapahtumien korostamiseen vaan paikoin isojakin asioita kuvataan varsin lakonisesti. Mielessäni korostuu se, että romaanissa on nimenomaan kysymys eletystä elämästä, joka ei muuksi muutu, vaikka kuinka taivastelisi.
Kieli jota puhuimme on eloisa sukellus erään perheen ja sitä kautta myös Italian historiaan. Romaanissa on hiljaista lämpöä ja huumoria, joka sykähdyttää.
Natalia Ginzburgin romaanista muualla: Kirjakko ruispellossa ja Anun ihmeelliset matkat.
Kiitos esittelystä, vaikuttaa lukemisen arvoiselta!
VastaaPoistaKiinnostava tämä minusta on!
Poista