Tällaisena aurinkoisena sunnuntaipäivänä, Saima ajattelee, koko Helsinki tuntuu hymyilevän. Eivät vain ihmiset, vaan itse kaupunkikin. Talojen ikkunoista leikkuvissa valoläikissä kaikuu lasten nauru, ja raitiovaunujen teräksiset kiskot iskevät ohikulkijoille iloisesti silmää.
Saara Cantellin Tuulensuojaan-romaanissa liikutaan kahdella aikatasolla. Nykyajassa Laura kohtaa valtavan pettymyksen, kun hän huomaa miehensä olevan eri linjoilla perheen perustamisesta. Samaan aikaan Kaislaniemessä, Lauralle ja hänen ukilleen tärkeässä kesäpaikassa, leviää kaivoshankkeen uhka.
Seinäkellon viisarin naksahdus jää kaikumaan tuvassa. Laura on luullut turtuneensa lapsuudesta asti tutun kellon ääneen, mutta nyt se peittää alleen kaiken muun. Kellon huminan ja viisarin räpsähdysten vuoksi Lauralta on mennyt täysin ohi Henrin pari viimeistä lausetta.
1930-luvulla puolestaan elää apteekissa työskentelevä Saima, joka kohtaa elämänsä rakkauden, Fransin, mutta suhteen tulevaisuus on epävarma. Ympäröivä aatemaailma on aikansa mukainen, ja varjon suhteen alkutaipaleelle luo myös yllättävä kuolemantapaus.
Saiman palatessa pirtupullon kanssa proviisori on kumartunut kirjoittamaan kuittia. Saima joutuu heti tiskin taakse astuessaan suoraan kasvokkain hymyilevän Frans Nordgrenin kanssa. Miten tämä voikin olla niin komea! Jo koululaisena Frans oli hauskimman näköinen kuin kukaan muu Saiman tietämistä pojista.
Kuten odottaa saattaa, eri aikakausien tarinalinjoista löytyy yhteys. Sen sijaan minun yhteyteni romaaniin jäi ohuemmaksi kuin odotin. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja pidin siitä, miten Laura kuljettaa tärkeää kirjaa mukanaan ja miten puutarhaopas sisältää myös elämänohjeita. Samaan aikaan kuitenkin tuli sellainen olo, että kertomus on hieman liian elokuvallinen, ikään kuin katsoisin sivusta esitystä, jota joku selostaa. Jokseenkin sivulliseksi tässä jäin loppuun saakka.
Vaikka en täysin päässyt sisälle romaanin maailmoihin, ovat molemmat tarinalinjat kiinnostavia ja lukiessani ihastelin sitä, miten eri aikatasot erottuvat kieltä myöten toisistaan. Ehkäpä olisin nauttinut kertomuksesta enemmän, jos aineksia olisi ollut hitusen vähemmän. En kuitenkaan voi olla pohtimatta, miltä tarina näyttäisi valkokankaalla, niin vahvasti visuaalinen lukukokemus tästä muodostui.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 5. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.
Cantellin kirjat ovat varmaan aina tietyllä tapaa elokuvamsisia, eikä toki ihmekään. Samanlainen tunne minulle on tullut sekä Kaikki tuoksuu lumelta että Kesken jääneet hetket kirjoista. Tätä uusinta en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä siihen tarttua, sen verran paljon olen aiemmista pitänyt.
VastaaPoistaEhkäpä Cantell ohjaakin tarinan vielä valkokankaalle! Tämä kyllä kiinnostaa aiheensa puolesta ja elokuvallisuudestakin usein pidän romaaneissa, joten saatan tarttuakin jossakin vaiheessa.
VastaaPoista