Kaikki mitä tarvitsin tai halusin oli kodin ja yhteisön näkökulmasta väärin. Siksi se kaikki oli pidettävä salassa. Olin lapsesta asti tottunut kätkemää omat tarpeeni, ja siihen oli aina liittynyt ahdistus, häpeä ja kylmä yksinäisyyden tunne. Noina vuosina ristiriita kasvoi niin valtavaksi, että halusin vain olla rauhassa. Samaa halusivat ystäväni. He pakenivat kodin sääntöjä, uhkailua ja väkivaltaa karkaamalla, ja minä lähdin heidän mukaansa. Kun lähdimme, meillä ei enää ollut kotia. Olimme yhteiskunnalle näkymättömiä ja yhteisön silmissä hylkiöitä, mutta meillä oli toisemme.
Ujuni Ahmed on 3-vuotiaana Somaliasta Suomeen muuttanut musliminainen, joka avaa Elina Hirvosen kanssa kokemuksiaan ja elämäntarinaansa kirjassa Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin. Teos on tarkoitettu ensisijaisesti Ujuni Ahmedin kaltaisille, jotka kokevat olevansa vääränlaisia ja erilaisia – ja yksin. Tartuinkin kirjaan hieman epäröiden: Olisinko lainkaan kohderyhmää? Olisinko ollenkaan oikea lukija tälle teokselle?
Kirjan luettuani voisin suositella sitä ihan kenelle tahansa, vaikka se tarpeettoman lavealta kuulostaneekin. Erityisesti teosta täytyy suositella heille, jotka työskentelevät maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten kanssa esimerkiksi sosiaali- ja koulutusalalla.
Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin on nimittäin äärettömän tärkeä kirja. Se on myös ajatuksia herättävä, silmiä avaava ja riipaiseva. Ujuni Ahmedin omien kokemusten kautta avautuu näkymä siihen, minkälaista on elää maassa, jossa tuntee olevansa vääränlainen ja jossa yhteiskunnan rakenteet samoin kuin oman lähiyhteisön normit tekevät elämisestä välillä tarpeettoman vaikeaa.
Ujuni Ahmed kertoo kirjassa avoimesti omista häpeän tunteistaan ja siitä, miten hän alkoi kyseenalaistaa muslimiyhteisönsä sääntöjä ja miten hän löysi oman tapansa toteuttaa uskoaan. Hän kyseenalaistaa myös sitä, miten suomalainen yhteiskunta toimii ja kohtaa – tai jättää kohtaamatta – maahanmuuttajien haasteet erilaisten yhteisöjen puristuksessa. Hän ei kuitenkaan päädy vain osoittelemaan sormella ongelmakohtia vaan pohtii, miten voisi itse parantaa synnyinmaansa oloja ja viedä sinne suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan opetuksia.
Omakohtaisilla havainnoillaan Ahmed osoittaa, että tasa-arvotyötä on yhä edelleen paljon tehtävänä. Hän muistuttaa, miten tärkeää on ulottaa tasa-arvotyö ihan kaikkiin ja miten hienotunteisuuden vaatimus voi olla hyvinkin vahingollista silloin, kun sen varjolla sallitaan ihmisoikeusrikkomukset ja suoranainen väkivalta.
Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin on rohkea ja avoin puheenvuoro siitä, mitä on elää ja kasvaa Suomessa, kun ei ole osa valtavirtaa. Toivon, että se herättää keskustelua ja saa aikaan muutosta.
Muualla: Kirjavinkit, Helmi Kekkonen ja Reader, why did I marry him?
On ihan hullua, että Suomessakin käytännössä sallitaan naisten huono kohtelu, kun se liittyy maahanmuuttajataustaan. Maahanmuuttajilta pitäisi vaatia samaa kuin muultakin väestöltä.
VastaaPoistaTässä kirjassa tulee hyvin esille se, että kaltoinkohtelua perustellaan uskonnolla ja kulttuurilla, vaikka oikeasti syyt eivät ole kummassakaan. Keinoja puuttua paremmin pitäisi olla, mutta toisaalta meillä lienee vaikeuksia puuttua ja tietoakin tarvittaisiin lisää.
Poista