"Minä rakastuin Lilyyn korviani myöten, kaikkein romanttisimmalla tavalla - pihkaannuin armottomasti - ja tuona unohtumattomana kesänä kysyin kolmasti, alkaisiko hän seurustella kanssani."
Nobel-palkitun Mario Vargas Llosan romaanin Tuhma tyttö minäkertoja on perulainen Ricardo Somocurcio, joka elää nuoruuttaan 1950-luvulla Mirafloresissa. Tarina alkaa vuoden 1950 kesästä, kun sisarukset Lily ja Lucy muuttavat Mirafloresiin Chilestä - tai niin he ainakin väittävät. "Ricardito" rakastuu palavasti Lilyyn, joka saa pian minäkertojan puheissa lisänimen Tuhma tyttö.
Vaikka minäkertoja on Ricardo, nousee Lily kirjassa merkittävään osaan. Hänestä tiedetään melkeinpä enemmän kuin minäkertojasta, joka tuntuu syttyvän eloon vain, kun Lily taas ilmaantuu hänen elämäänsä. Lily muuntelee niin identiteettiään kuin menneisyyttään sen mukaan, mikä hänelle milloinkin parhaiten sopii. Pariisissa hän on katolisessa yliopistossa opiskellut ja vallankumousliikkeeseen liittynyt toveri Arlette, vaikka lähemmin tarkasteltuna selviää, että niin yliopisto-opinnot kuin poliittinen kiinnostus ovat satuilua. Lontoossa hän on sulavasti Newmarketin seurapiireissä liikkuva rouva Richardson, joka todellisuudessa vihaa hevosia ja niistä keskustelemista. Japanissa hän on Kuriko.
Ricardo on rakastunut naiseen, joka ei vastaa hänen tunteisiinta. Lily on itseensä keskittynyt opportunisti, joka ei etsi romanttista rakkautta vaan hyvää toimeentuloa ja asemaa.
Kirja rakentuu luvuista, jotka vievät minäkertojan maasta toiseen ja aina jollain tapaa tuhman tytön luokse. Jokke toteaa, että toistoilla on rajansa, ja loppua kohden juonenkulku tosiaan alkoi olla turhan arvattavissa. Kirjapedon lailla kuitenkin pidin letkeästä kerronnasta, joka vei tarinaa sujuvasti eteenpäin. Jennin tavoin ajattelen, että voisin tutustua tämän kirjailijan tuotantoon laajemminkin.
 |
| Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö (Otava 2010) Espanjankielinen alkuteos Travesuras de la niña mala 2006 Suomentanut Sulamit Hirvas 420 sivua |
Vaikka minäkertoja on Ricardo, nousee Lily kirjassa merkittävään osaan. Hänestä tiedetään melkeinpä enemmän kuin minäkertojasta, joka tuntuu syttyvän eloon vain, kun Lily taas ilmaantuu hänen elämäänsä. Lily muuntelee niin identiteettiään kuin menneisyyttään sen mukaan, mikä hänelle milloinkin parhaiten sopii. Pariisissa hän on katolisessa yliopistossa opiskellut ja vallankumousliikkeeseen liittynyt toveri Arlette, vaikka lähemmin tarkasteltuna selviää, että niin yliopisto-opinnot kuin poliittinen kiinnostus ovat satuilua. Lontoossa hän on sulavasti Newmarketin seurapiireissä liikkuva rouva Richardson, joka todellisuudessa vihaa hevosia ja niistä keskustelemista. Japanissa hän on Kuriko.
Ricardo on rakastunut naiseen, joka ei vastaa hänen tunteisiinta. Lily on itseensä keskittynyt opportunisti, joka ei etsi romanttista rakkautta vaan hyvää toimeentuloa ja asemaa.
- Miten sinisilmäinen ja täynnä harhakuvitelmia sinä oletkaan, hän sihahti ja katsoi minua uhmakkaasti. - Sinä et tunne minua. Minä eläisin ikuisesti vain sellaisen miehen kanssa, joka on hyvin rikas ja mahtava. Sellaista sinusta ei valitettavasti tule koskaan.Kirja kytkeytyy historialliseen kontekstiinsa, sillä teoksessa kuvataan esimerkiksi 1960-luvun Lontoon populaarikulttuuria ja aika ajoin luodaan silmäyksiä Perun poliittiseen tilanteeseen. Keskiössä ovat kuitenkin Ricardo ja Lily, joiden tiet kohtaavat aina uudelleen. Jokin naisessa kiehtoo Ricardoa loputtomiin, vaikka hän välillä päättää, ettei ole Lilyn kanssa enää missään tekemisissä. Nainen, joka haukkuu häntä surkimukseksi ja pilkkaa hänen rakkauttaan, on kuitenkin jatkuvasti hänen mielessään.
- Entäpä jos raha ei takaakaan onnea, sinä tuhma tyttö?
- Ricardito, minä en tiedä mitä onni on, enkä välitä siitä vähääkään. Olen kuitenkin varma siitä, ettei onni ole mitään romanttista ja naiivia, niin kuin sinä kuvittelet. Raha antaa turvallisuutta ja suojaa, sen avulla voi nauttia elämästä perin juurin, eikä silloin tarvitse ajatella huomista. Se on ainoa onni, jota voi kosketella käsin.
Mutta sitten äkkiä jokin toi hänet mieleeni, ja silloin tuntui kuin lapamato olisi asettunut sisuksiini ja alkanut ahmia minusta kaiken innostuksen ja voiman.Ricardon rakkaus on suorastaan pakkomielteistä. Hän tunnistaa naisen viat mutta lankeaa tähän aina uudelleen. Lily - tai kuka hän milloinkin onkaan - häpeää menneisyyttään niin, että hän luo jatkuvasti itsensä uudelleen. Mutta silti hän päätyy aina jotain kautta Ricardon luokse, joka tuntee hänet ehkä parhaiten. Tästä omituisesta kudelmasta Mario Vargas Llosa onnistuu luomaan uskottavan tarinan, jota on helppo seurata. Ehkä Lilyn arvomaailman pinnallisuuden turmiollisuus tuodaan liian osoittelevasti esille, mutta aivan kelpo romaanin kirjailija on rakentanut.
Kirja rakentuu luvuista, jotka vievät minäkertojan maasta toiseen ja aina jollain tapaa tuhman tytön luokse. Jokke toteaa, että toistoilla on rajansa, ja loppua kohden juonenkulku tosiaan alkoi olla turhan arvattavissa. Kirjapedon lailla kuitenkin pidin letkeästä kerronnasta, joka vei tarinaa sujuvasti eteenpäin. Jennin tavoin ajattelen, että voisin tutustua tämän kirjailijan tuotantoon laajemminkin.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.