On sanottu, että tunnemme Kuun pinnan paremmin kuin meriemme pohjan. Samaan aikaa veden ymmärtäminen on tärkeämpää kuin kenties koskaan aiemmin. Vesikriisistä on ennustettu seuraavaa globaalia suurta kriisiä – joka on jo meneillään. Ilman puhdasta juomavettä elää yli kaksi miljardia ihmistä, ja ennusteen mukaan kaupungeissa asuvien ja vesipulasta kärsivien ihmisten määrä lisääntyy hälyttävää tahtia. Ilmastonmuutos kiihdyttää vesikriisiä, mikä näkyy luonnossa. Pitkät kuivuusjaksot rasittavat ekosysteemejä sekä kasvi- ja eläinlajeja.
Vesi on luonnonvara, josta Suomessa ei ole tarvinnut isommin huolehtia oikeastaan koskaan. Meillä on runsaasti makeaa vettä, asumme tuhansien järvien maassa eikä kuivuudesta ole ollut juurikaan haittaa. ”Polskimme yltäkylläisyydessä”, toteaa tietokirjailija Jenni Räinä teoksessaan Veden ajat ja muistuttaa samalla, että olemme pilanneet vesistöjämme sekä perusteellisesti että vauhdilla. Ehkäpä yltäkylläisyys on sokaissut meidät ja saanut meidät luulemaan, että vesiä on tuhottavaksi asti. Silti meidänkin on aika havahtua siihen, mitä on jo tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan, ellemme muuta tapojamme.
Jenni Räinän tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt teos on asian ytimessä. Se on hyvin ajankohtainen kertoessaan siitä, miten vesistömme ovat muuttuneet vain yhden sukupolven aikana. Kirjailija tekee kirjassaan matkaa, jonka aikana havainnoi sitä, miten virrat, purot ja joet ovat muuttuneet. Muutos on ollut tavallaan vauhdikasta mutta myös sillä tavalla hidasta, että sitä ei ole aina helppo huomata.
On vaikea nähdä muutos ja ymmärtää se, kun elää muutoksen keskellä.
Räinän mukaan me kärsimme ”ylisukupolvisesta muistinmenetyksestä”: peilaamme ympäristöämme omiin kokemuksiimme, joita pidämme normaaleina. Hyvänä esimerkkinä tästä on Räinän mukaan metsä, jonka muuttuminen talousmetsäksi on tuntunut luontevalta, eikä monikaan välttämättä huomaa kaivata luonnonmetsää.
Mutta mitä tapahtuukaan, kun lähtee matkalle katsoakseen nimenomaan muutosta ja sitä, mikä voisi olla toisin? Ainakin syntyy vaikuttava tietoteos, joka kuvaa suomalaisen vesistön muuttumista sekä omakohtaisesti että tutkittuun tietoon nojaten. Jenni Räinä tapaa matkallaan asiantuntijoita, joiden kanssa hän keskustelee niin kiinnostavasti, että lukijankin tekee mieli ottaa keskusteluun osaa.
Kirjailijan henkilökohtainen kokemus ja luonto kulkevat kauniisti käsikkäin teoksen maailmassa. Lähtökohtana on suru ja menetys, ja oman isän menetyksen suru liittyy myös suruun maisemista, jotka menetetään. Matkalla suru ja isän ikävä kulkevat mukana ja muuttuvat mutta eivät kokonaan katoa.
Aikaa on kulunut isän kuolemasta miltei kaksi vuotta ja siinä välissä aika on jollakin tavoin menettänyt muotonsa. Sillä ikävä ei helpota tai kasva ajan myötä. Se vain on.
Ajatuksessa, että me olemme osa luontoa ja palaamme osaksi sitä, on jotain lohdullista. Jotain lohdullista on myös tässä kaihoisassa teoksessa, vaikka keskiössä onkin monella tapaa menetys.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.