Joki kohisee pimeän läpi ja ilmassa tuntuu kosteus. Se virtaa uutterasti, vaikka koko muu maailma on pysähtynyt. Hannes seisahtuu ja jään sen rinnalle. Tarkkailemme säilyykö hiljaisuus aloillaan. Rannan kymmenet pikkuruiset puohit piirtyvät esille mustuutta mustempina. Päreen läikähdyksiä ei erotu. Vielä edellisenä vuotena Oulun porvarit olivat täällä paossa. Nyt he ovat jatkaneet matkaansa Tornion kautta länteen Piitimeen, Luulajaan ja Uumajaan, ja kaikki tuntuu jähmettyneen paikoilleen. Aitat ja muutamien kalastajien ja jähtimiesten töllit murjottavat äänettöminä.
Pohjois-Pohjanmaalla vallitsee vuonna 1715 pelko. Valpuri lähtee pakoon venäläisiä, joiden edellä kulkee tieto miesten väkivaltaisuudesta ja tuhovoimasta. Miesten joukossa on eräs, jonka Valpuri tuntee varsin hyvin ja joka tuntee seudun paremmin kuin toverina. Kustaa on nimismiehen poika mutta hän haluaa sulkea silmänsä menneeltä. Hän on nyt osa kasakkajoukkoa ja hakee oikeutusta asemalleen väkivallalla ja vihalla.
Vaino kuvaa Valpurin epätoivoista vaellusta kohti turvaa ja rakentaa vaikuttavaa uhan tuntua: Valpurille toivoo vain hyvää ja eritoten turvan löytymistä mutta samaan aikaan on mahdollista jollain tapaa ymmärtää romaanin toista päähenkilöä Kustaata, joka on aikansa ja venäläistyön aikaansaannos. Kahden päähenkilön kautta syntyvä kaksoisvalotus toimii mainiosti.
Mainiosti toimii romaani muutoinkin. Se avaa vaikuttavasti ja hieman kirveltäen maailmaa, joka on kaaoksessa ja jossa vallitsee epävarmuus. Voiko keneenkään luottaa? Entä jos tulee hetki, kun pitää valita uhri? Kirvelyä lisää tieto siitä, että romaanin kuvaaman kaltainen kaoottinen maisema ei todellakaan ole vain menneisyyttä.
Maailmassa, jossa mielivalta kukoistaa, on Valpurin ajatusmaisemassa jotain koskettavaa. Hän luottaa siihen, että jokainen saa ansionsa mukaan, mutta pohdittavaksi jää, käykö näin todella. Pohdittua tulee sitäkin, miten ihminen toimii silloin, kun totutut lait eivät tunnu olevan voimassa ja jokaisen täytyy kantaa itse itsestään vastuu.
Vaino on taidokkaasti rakennettu romaani, jonka tunnelma ja henkilöt jäävät vahvasti mieleen. Mieleen jää vahvasti myös upeasti kuvattu luonto, joka on sekä suojan tarjoaja että vaarojen paikka.
Tämä on luettava ilman muuta. Aihe kiinnostaa ja Räinän taidokkuus nostavat odotukset korkealle. Veden ajat luin jo kesällä, mutta tämä on vielä odotellut sopivaa hetkeä. Aihe on sen verran rankka, että vähän hirvittää, mutta luotan kyllä kirjailijan taitavuuteen sen käsittelyssä.
VastaaPoistaJenni Räinän Vaino on hieno kirja. Se onnistui uimaan mieleeni niin, että todella uppouduin aikakauteen ja kohtaloihin. Minullakin oli sukua sielläpäin 1700-luvulla, ja todistetusti siis jotkut selviytyivät.
VastaaPoistaSuosittelen lämpimästi samoilla perusteilla kuin sinä!