"Sairaalan toinen siipi on tulessa kun hän syntyy, lähes
kaikki ikkunat pommien ilmavirrasta rikkoutuneet, lämpimän aurinkoinen mutta
myös tuulinen päivä, ja palava kekäle lentää jostain ulkoa vastasyntyneen
otsaan juuri kun napanuora on saatu poikki. Niin antavat hätäpäissään nimeksi
Marjatta Hillevi, mikä on sikäli ikävää että hän ei koskaan opi sanomaan ärrää
eikä ällää."
 |
| Anja Snellman: Pääoma (Otava 2013) 299 sivua |
Anja Snellmanin romaani Pääoma
on tekijänsä henkilökohtaisin teos. Kirja kertoo Snellmanin sisaresta Marusta,
joka on kymmenen vuotta vanhempi ja erilainen: Marulla on kitalakihalkio ja
vaikea nivelreuma. Maru näyttää erilaiselta kuin muut ja puhuu kieltä, jota
muiden on vaikea ymmärtää.
Anu oli sisarelle helpompi sanoa, Anjasta tuli aina Angia, ja se oli marunkieltä.
Vaikka Pääoma on
kirja Marusta, on se vähintään yhtä paljon kirja myös kertojasta itsestään.
Siinä kerrotaan kirjailijan työstä, julkisuudesta, elämästä jota Maru ei
koskaan voinut saada.
Komerojumala on olemassa. Minulla on avain. Tässä edessäni työpöydällä. Anon siltä painoa sanoilleni ja armoa sielulleni. Kirjoittaminen on riisumista, peittämistä, tuhoamista ja kylvämistä. Se on etsimistä paikoillaan seisten, korien heittämistä pimeässä. Varjojen vaakunoita. Ylistyslaulut, parahdukset, kostonpurkaukset, rakkaudentunnustukset, emävalheet ja sielunmessut sekaisin.
Olisiko Snellmanista tullut sitä, mitä hän nyt on, ilman
erikoista sisartaan?
Ei kestä varmaan kauaakaan, kun jotkin keksinnöt ja säädökset estävät sinunlaistesi syntymän. Ja maailmasta tulee täydellisempi paikka. Myös minunlaiseni jäävät silloin kehkeytymättä. Nämä sanat, nämä lauseet uupumaan.
Snellman ei päästä itseään helpolla. Hän tunnustaa häpeän ja
valehtelun, jonka myötä sisar muuttui toiseksi, jotenkin helpommaksi selittää.
Samalla hän tuo esille sen, miten erilaista kohdellaan.
Joudun pinnistelemään muistiani, että saan mieleeni kaikki ne nimet joita peräämme huudeltiin. Inva, vammainen, apukoululainen, idari, latvabeeviis, imbesilli, ceepee, tonnikeiju, dingdong.
Marun elämä ei ole runollisen kaunis. Hän joutuu
lapsuudestaan saakka kaltoin kohdelluksi ja ohitetuksi, vaikka mahdollisuuksia
enempään olisi voinut olla. Snellman kuvaa kirjassaan myös rujoa lapsuutta,
joka on ikäerosta huolimatta sisarten yhteinen.
Anja Snellman lukeutuu lempikirjailijoihini, mutta alkuun
minun oli vaikea päästä hänen tekstiinsä sisälle. Tajunnanvirtamainen,
hengästyttävästi etenevä kertomus oli vaikea saavuttaa, mutta kun sen sisälle
pääsi, se vei mukanaan. Lopulta totesin tyylivalinnan hyväksi, toimivaksi ja
oikeaksi: teksti on kuin elämä itse kaikessa virtaavuudessaan.
Pääoma puhuu
sisaresta ja perheestä, sisaruudesta, samalla kun se pakottaa lukijankin
miettimään omia asenteitaan ja suvaitsevaisuuttaan. Ei ole helppoa liikkua
julkisilla paikoilla jonkun erilaisen kanssa, kun joutuu katseiden kohteeksi,
pahimmillaan osaksi ivaa ja pilkkaa. Mutta onko erilaisuus niin vaarallista?
Vai voisiko sen nähdä rikkautena? Näihin kysymyksiin Snellman ottaa hienolla tavalla kantaa, omaan kokemukseensa nojautuen.
Tämän kirjan myötä rastitan kirjabingosta lokeron Tositarinaan perustuva ja saan myös
yhden suorituksen haasteeseeni, jossa luen omia, lukemattomia kirjojani.
Pääoma pystyy tosiaan herättämään syvempiäkin mietteitä, jos sille avaa mielensä ja sydämensä. Lähipiirissäni on erityistarpeisia, joten senkin vuoksi tämä kirja kosketti minua. Olen samaa mieltä Snellmanin kanssa; erityistarpeisuuden kanssa painiminen on paikoin hyvinkin raskasta mutta samalla myös rikastuttavaa ja kasvattavaa.
VastaaPoistaMinut pysäytti se ajatus, että entä jos jonain päivänä erityisiä ihmisiä ei enää olekaan. Kuten sanot, on raskasta mutta myös rikastuttavaa, kun lähellä on erityistarpeisia ihmisiä.
PoistaMinusta Pääoma oli hyvin koskettava ja rehellinen. Se tuli 'iholle'.
VastaaPoistaTuo rehellisyys juuri vaikutti. Snellman vakuuttaa, kun hän kertoo myös ikävistä tunteista. Ne kuuluvat elämään, ja ilman niitä kirja olisi jäänyt torsoksi.
Poista