Joten unohtaminen ei ollut vaihtoehto. Vaikeneminen sen sijaan oli. Miten siitä olisikaan voinut puhua? Eihän sillä ollut nimeä, kyvyllä, jota hän pelkäsi. Jostain syystä Nea vain tiesi, ja useimmiten juuri silloin, kun ei olisi pitänyt. Kun joku tehnyt jotain väärää ja rangaistavaa. Koska hän tiesi, niin ehkä rangaistuksen tulisi ulottua myös häneen?
Postilaatikkooni tupsahti yllättäen Saija Kuuselan esikoisteos Katse, joka vie vähän yllättäen Pohjois-Norjaan. Siellä dekkarin päähenkilö Nea Guttorn hakee uutta suuntaa elämälleen: parisuhde Oslossa on jäänyt taakse ja työ kylän poliisiasemalla odottaa.
Nea Guttorn kantaa mukanaan salaisuuksia ja häpeää. Hän käy lävitse menneisyyttään niin suhteessa entiseen puolisoonsa kuin lapsuudenperheeseensä. Lisäksi hänellä on erikoinen kyky: hän pystyy välähdyksenomaiseti näkemään mennyttä ja kurkistamaan aiemmin tapahtuneeseen.
Mutta onko Neasta ja hänen kyvyistään apua, kun keskeltä metsää löytyy raa'asti surmattu mies? Entä missä määrin Nean oma mieli vaikuttaa hänen kykyynsä tehdä töitä? Ja mitä uudet työtoverit ajattelevat ylipätevästä kaupunkilaisesta, joka saapuu vuonon rannalle ja jonka tulisi osoittaa kykynsä saman tien rikostutkinnassa?
Katse on ilmeisesti saamassa jatko-osia, ja tämä avaus on kyllä ihan kiinnostava. Erityisesti kiinnostun yliluonnollisesta ulottuvuudesta, joka tosin saa lopussa minun makuuni hieman liikaa tapahtumia kannettavakseen. Kiinnostavaa ja paikoin myös kovin intiimiä on tarinan ihmissuhdekuvaus: siinä tuodaan hienosti esille Nean häpeää suhteessa menneeseen ja toisaalta sitä, että parisuhde on aina kahden kauppa. Nea ei ole vain uhri vaan aktiivinen toimija hänkin.
Nealla on saamelaisjuuret, ja ne osaltaan selittävät yliluonnollisia kykyjä. Saamelaisuus jää kuitenkin aika vähälle huomiolle, samoin Nean äiti, jonka ratkaisu vuosia sitten on kuitenkin Nealle ilmeisen merkittävä. Ehkä tähän puoleen syvennytään myöhemmin lisää.
Tarinan äärellä huomasin useita kertoja pohtivani, miksi miljööksi on valikoitunut juuri Pohjois-Norja – samaa miettii muuten myös Tiina. Paikoin tarina kuitenkin antaa ymmärtää, että henkilöiden kieli on suomi sijainnista huolimatta. Esimerkiksi silloin, kun eräs nuori mies saa lempinimen Nykänen tai kun Nea pohtii, miten veri ja vesi ovat sanoina lähellä toisiaan.
Kiehtovasti ja aisteja kutkuttavasti Kuusela kuitenkin dekkarinsa miljöötä kuvaa. Pidän kielikuvista, jotka tuntuvat olevan parhaimmillaan juuri silloin, kun niillä kuvataan pohjoisen luontoa.
Sen sijaan kursivoidut kohdat tuottavat minulle ajoittain vaikeuksia. Salaperäisen toisen äänen osuudet on kauttaaltaan kirjoitettu kursiivilla, ja lisäksi muissakin kohdissa kursiivia viljellään kosolti painottamassa, että kyse on henkilöiden ajatuksista. Minun makuuni kursivointeja on liikaa.
Nea Guttorn on kiinnostava uusi tuttavuus, ja avausosassa annetaan sopivasti täkyjä, jotka saavat odottamaan ylikonstaapelin tarinalle jatkoa. Seuraava osa on ilmeisesti jo tekeillä.
Kiitos kustantajalle ennakkolukukappaleesta!
Minullekin luonnon kuvaukset kirjoissa ovat mieleen, oli sitten kyse vaikka dekkarista. Kiva kuulla tai oikeammin katsoa, miten tämä esikoisdekkari sinuun "kolahti". Onneksi jatkoa on tulossa.
VastaaPoistaMielenkiinnolla odottelen, mitä tuleman pitää! Ensi kesänä taitaa seuraava osa jo ilmestyä.
Poista