"Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kaduilla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua."
Lucy Barton joutuu sairaalaan pitkäksi aikaa. Eräänä päivänä hänen äitinsä ilmaantuu sairaalahuoneeseen, istuu tuolilla sängyn jalkopäässä eikä päiväkausiin poistu tyttärensä luota. Äidin ja tyttären yhdessäolo johtaa menneiden muistelemiseen. Vaikka naiset puhuvat enemmän muista ihmisistä kuin itsestään, hahmottuu rivien välistä kuva Lucy Bartonin kurjasta lapsuudesta, perheestä, joka oli "kummajaisia – – jopa siinä pikkuisessa maalaiskaupungissa Illinoisin Amgashissa, missä kyllä riitti talonröttelöitä, joiden seinät kaipasivat maalia tai ikkunat ehjiä luukkuja, tai joiden puutarhoissa ei ollut mitään silmän iloksi".
Menneisyyden muistelemisen ja nykyhetken keskeltä hahmottuu hienovireisesti kuva äidin ja tyttären suhteesta, joka ei ole ongelmaton. Jotain hennon kaunista siinä kuitenkin on, sillä tytär ei osoita katkeruutta eikä vihaa.
Kerronta on lakonista eikä sorru lähellekään ylidramatisointia. Silti tarinassa on vahvaa painokkuutta: rivien väliin on jätetty niin paljon, että Nimeni on Lucy Barton on eittämättä kokoaan suurempi kirja. Se on ajatuksia herättävä ja upea lukuelämys, jolla varmasti riittäisi annettavaa vielä uudellakin lukukerralla.
Keltaisen kirjaston romaanista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Suketus, Katja, Mai ja Arja.
Helmet 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.
 |
| Elisabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton Tammi (2018) Alkuteos My Name Is Lucy Barton (2016) Suomentanut Kristiina Rikman 164 sivua |
Lucy Barton joutuu sairaalaan pitkäksi aikaa. Eräänä päivänä hänen äitinsä ilmaantuu sairaalahuoneeseen, istuu tuolilla sängyn jalkopäässä eikä päiväkausiin poistu tyttärensä luota. Äidin ja tyttären yhdessäolo johtaa menneiden muistelemiseen. Vaikka naiset puhuvat enemmän muista ihmisistä kuin itsestään, hahmottuu rivien välistä kuva Lucy Bartonin kurjasta lapsuudesta, perheestä, joka oli "kummajaisia – – jopa siinä pikkuisessa maalaiskaupungissa Illinoisin Amgashissa, missä kyllä riitti talonröttelöitä, joiden seinät kaipasivat maalia tai ikkunat ehjiä luukkuja, tai joiden puutarhoissa ei ollut mitään silmän iloksi".
Menneisyyden muistelemisen ja nykyhetken keskeltä hahmottuu hienovireisesti kuva äidin ja tyttären suhteesta, joka ei ole ongelmaton. Jotain hennon kaunista siinä kuitenkin on, sillä tytär ei osoita katkeruutta eikä vihaa.
Ihmiset eivät varmaan ymmärrä, miksei äitini koskaan saanut sanotuksi: minä rakastan sinua. Eivätkä he varmaan ymmärrä, miksei se haitannut minua.Lucy Barton tekee sairaalassa ollessaan tutkimusmatkaa menneisyyteensä ja samalla – luonnollisesti – itseensä. Mistä hän on tullut, mihin hän on päätynyt? Miten eletty elämä vaikuttaa siihen, mitä hän on ja mitä hänelle vielä tapahtuu? Kaiken yllä leijuu ajatus asioiden vääjäämättömyydestä, elämästä joka kuluu ja toteutuu, ja samalla yhteen kietoutuvat eräänlainen universaalius ja silti ainutlaatuisuus.
Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.Kiehtovasti kaiken ytimessä on äidin ja tyttären suhde, joka on moniulotteinen ja elävä. Lucy Barton on sekä äiti että tytär, ja kahdessa roolissa hän huomaa, että jotkin asiat eivät katoa vaikka muuttavatkin muotoaan.
Mutta luulen ymmärtäväni oikein hyvin sen tuskan, jonka me lapset kätkemme sisällemme, tuskan, joka kestää kokonaisen ihmisiän, kaipauksen, joka on niin suuri, ettei siitä pääse edes itkemällä eroon.
Kerronta on lakonista eikä sorru lähellekään ylidramatisointia. Silti tarinassa on vahvaa painokkuutta: rivien väliin on jätetty niin paljon, että Nimeni on Lucy Barton on eittämättä kokoaan suurempi kirja. Se on ajatuksia herättävä ja upea lukuelämys, jolla varmasti riittäisi annettavaa vielä uudellakin lukukerralla.
Keltaisen kirjaston romaanista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Suketus, Katja, Mai ja Arja.
Helmet 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.
Olen samaa mieltä kanssasi, kirja on upea lukuelämys :)
VastaaPoistaNiin on. <3
PoistaBartonin tapa kertoa on mainio. Hienotunteisesti herkkää ja hellää, yksinkertaisuudessaan ja hallitussa pienimuotoisuudessaan puhuttelevaa,
VastaaPoistaaidonmakuista kerrontaa äidistä ja tyttärestä valoineen ja varjoineen, - kaikkinensa. Kristiina Rikmanilta jälleen laatusuomennos.
Aitouden tunne, hienotunteisuus ja yksinkertaisuus vetoavat tässä suuresti - viimeksi mainittu vielä siinä mielessä, että tarinassa kuitenkin on monikerroksisuutta.
Poista