"Me olimme se vihreän puutalon uusi onnellinen perhe, jolla oli vanhemmat. Ja liikaa salaisuuksia. Ehkä joku oli nähnyt kun meillä kävi poliisiauto, kenties huomannut lastensuojelun kotikäynnillä, pannut merkille miten Mikko huusi minulle pihassa. Ehkä joku lasten kavereista oli kuullut kyläillessään asioita. Mutta jos joku olikin jotain huomannut, me kaikki teeskentelimme ettei se ollut mitään."
Kaikki anteeksi on kuvaus parisuhdeväkivallasta, johon sisältyy niin laaja kavalkadi väkivallan muotoja, että tarinan asiantuntijatkin kavahtavat ja suosittelevat jo eroa. Päähenkilö Laura yrittää kuitenkin viimeiseen saakka pysyä yhdessä Mikon kanssa, vaikka Mikko lyö, uhkailee, puhuu rumasti ja satuttaa lukemattomin eri tavoin.
Laura on itsellinen nainen, joka kohtaa Mikon, eronneen kolmen lapsen isän. Alkuun kaikki vaikuttaa (tietenkin!) täydelliseltä, sillä mies osaa hurmata ja puhua kauniisti. Mutta sitten Mikon pimeä puoli alkaa kaivautua esiin ja saa vähitellen yhä enemmän tilaa sekä pariskunnan että koko uusperheen arjessa. Alkuun Mikko on vain alakuloinen, ei pääse ylös sängystä. Lopulta hän hallitsee mielialoillaan kaikkia lähellään olevia, pitää avovaimonsa hereillä keskellä yötä solvatakseen ja uhatakseen tätä ja vaipuu aina lopulta nyyhkyttämään kurjuuttaan.
Kaikki anteeksi jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Minua vaivasi romaanissa pari asiaa. En saanut kunnollista otetta sen kummemmin Laurasta kuin Mikostakaan. Laura suhtautuu käsittämättömällä kärsivällisyydellä ja pelottavalla tyyneydellä kohtaamiinsa kauheuksiin ja Mikko taas: no, huolissani olisin, jos olisin ryhtynyt hänestä kaiken keskellä pitämään. Mikon lapset, jotka asuvat vuoroviikoin isänsä ja Lauran luona, jäävät hekin etäälle. Näkökulma on pääosin Lauran, ja siten hänen kokemuksensa korostuu, kuten kaiketi pitääkin. Yritykset päästä Mikon pään sisälle jäävät vähäisiksi eivätkä anna kovin paljon. Kaiken yläpuolelle kohoaa väkivalta, jota vyörytetään päälle liian massiivisella otteella - olen aiemminkin todennut, että väkivaltakuvaukset eivät ole minun juttuni.
Silti tarinalle on paikkansa. On tärkeää, että kauheuksia, jotka yleensä jäävät piiloon, nostetaan näkyville. On tärkeää, että annetaan ääni uhreille, jotka eivät pahimmassa tapauksessa ehdi koskaan saada kokemuksiaan kuuluviin. Siitä kertovat viittaukset todellisen elämän perhesurmiin. Romaanissa nostetaan esille muutenkin yhteiskunnallisia epäkohtia, kun mieleltään sairasta ei saada avun piiriin tai kun väkivallantekijä saa puhuttua viranomaisiakin pyörryksiin.
Kaikki anteeksi kuvaa myös sitä, miten diagnosointi tuntuu nykypäivänä menevän kaiken edelle. Laura etsii kuumeisesti miehelleen diagnoosia, ikään kuin se toisi avun. Mikko taas sysää vastuun tekemisistään sairaudelleen eikä ymmärrä, että vastuu on kannettava, vaikka kuinka olisi sairas. Kenen lopulta on vastuu, on keskeinen kysymys, jota jäin pohtimaan.
Surullista on se, että tällaisia tarinoita maailmaan mahtuu yhä edelleen. Lauran ja Mikon tarina on yksi parisuhdehelvetin kuva, ja edelleen heitä löytyy: lauroja, jotka uskovat parempaan huomiseen, ja mikkoja, jotka satuttavat läheisiään, niitä viattomimpiakin. Erityisen surullista on se, että tarina perustuu tositapahtumiin.
Laura Manninen kirjoittaa sujuvasti ja pääosin pidin siitä, kuinka hän kielellä luo uutta ja kuvakielen avulla tekee tapahtumista eläviä. Ehkäpä paikoin kuvallisuutta olisi hieman voinut karsia mutta silti ihailen tapaa, jolla kirjailija kuvaa vaikeaa aihetta.
Myös ainakin Tuija, Arja ja Susa ovat kirjasta kirjoittaneet.
Helmet 2018 -haasteessa Kaikki anteeksi asettuu kohtaan 33. Selviytymistarina.
 |
| Laura Manninen: Kaikki anteeksi (WSOY 2018) 322 sivua Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 9 tuntia. |
Kaikki anteeksi on kuvaus parisuhdeväkivallasta, johon sisältyy niin laaja kavalkadi väkivallan muotoja, että tarinan asiantuntijatkin kavahtavat ja suosittelevat jo eroa. Päähenkilö Laura yrittää kuitenkin viimeiseen saakka pysyä yhdessä Mikon kanssa, vaikka Mikko lyö, uhkailee, puhuu rumasti ja satuttaa lukemattomin eri tavoin.
Laura on itsellinen nainen, joka kohtaa Mikon, eronneen kolmen lapsen isän. Alkuun kaikki vaikuttaa (tietenkin!) täydelliseltä, sillä mies osaa hurmata ja puhua kauniisti. Mutta sitten Mikon pimeä puoli alkaa kaivautua esiin ja saa vähitellen yhä enemmän tilaa sekä pariskunnan että koko uusperheen arjessa. Alkuun Mikko on vain alakuloinen, ei pääse ylös sängystä. Lopulta hän hallitsee mielialoillaan kaikkia lähellään olevia, pitää avovaimonsa hereillä keskellä yötä solvatakseen ja uhatakseen tätä ja vaipuu aina lopulta nyyhkyttämään kurjuuttaan.
Kaikki anteeksi jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Minua vaivasi romaanissa pari asiaa. En saanut kunnollista otetta sen kummemmin Laurasta kuin Mikostakaan. Laura suhtautuu käsittämättömällä kärsivällisyydellä ja pelottavalla tyyneydellä kohtaamiinsa kauheuksiin ja Mikko taas: no, huolissani olisin, jos olisin ryhtynyt hänestä kaiken keskellä pitämään. Mikon lapset, jotka asuvat vuoroviikoin isänsä ja Lauran luona, jäävät hekin etäälle. Näkökulma on pääosin Lauran, ja siten hänen kokemuksensa korostuu, kuten kaiketi pitääkin. Yritykset päästä Mikon pään sisälle jäävät vähäisiksi eivätkä anna kovin paljon. Kaiken yläpuolelle kohoaa väkivalta, jota vyörytetään päälle liian massiivisella otteella - olen aiemminkin todennut, että väkivaltakuvaukset eivät ole minun juttuni.
Silti tarinalle on paikkansa. On tärkeää, että kauheuksia, jotka yleensä jäävät piiloon, nostetaan näkyville. On tärkeää, että annetaan ääni uhreille, jotka eivät pahimmassa tapauksessa ehdi koskaan saada kokemuksiaan kuuluviin. Siitä kertovat viittaukset todellisen elämän perhesurmiin. Romaanissa nostetaan esille muutenkin yhteiskunnallisia epäkohtia, kun mieleltään sairasta ei saada avun piiriin tai kun väkivallantekijä saa puhuttua viranomaisiakin pyörryksiin.
Kaikki anteeksi kuvaa myös sitä, miten diagnosointi tuntuu nykypäivänä menevän kaiken edelle. Laura etsii kuumeisesti miehelleen diagnoosia, ikään kuin se toisi avun. Mikko taas sysää vastuun tekemisistään sairaudelleen eikä ymmärrä, että vastuu on kannettava, vaikka kuinka olisi sairas. Kenen lopulta on vastuu, on keskeinen kysymys, jota jäin pohtimaan.
Surullista on se, että tällaisia tarinoita maailmaan mahtuu yhä edelleen. Lauran ja Mikon tarina on yksi parisuhdehelvetin kuva, ja edelleen heitä löytyy: lauroja, jotka uskovat parempaan huomiseen, ja mikkoja, jotka satuttavat läheisiään, niitä viattomimpiakin. Erityisen surullista on se, että tarina perustuu tositapahtumiin.
Laura Manninen kirjoittaa sujuvasti ja pääosin pidin siitä, kuinka hän kielellä luo uutta ja kuvakielen avulla tekee tapahtumista eläviä. Ehkäpä paikoin kuvallisuutta olisi hieman voinut karsia mutta silti ihailen tapaa, jolla kirjailija kuvaa vaikeaa aihetta.
Myös ainakin Tuija, Arja ja Susa ovat kirjasta kirjoittaneet.
Helmet 2018 -haasteessa Kaikki anteeksi asettuu kohtaan 33. Selviytymistarina.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.