"Minä voisin juosta, vaikka vuoden verran. Sen aikaa että isä paranisi. Voisin vahtia isää. Harjoitusten lomassa voisimme puhua asioista. Isä tarvitsee minua nyt, se on varmaa. Yksin se ei pärjää."
Kansallisuustransvestiitti Mikko Virtasesta kertoneeseen Vadelmavenepakolaiseen (2007) ihastuneena odotin paljon Miika Nousiaisen toiselta romaanilta, Maaninkavaaralta. Valitettavasti en kuitenkaan voi sanoa hurmaantuneeni: tarinan huumori ei vedonnut minuun vaikka saikin paikoin hymähtämään. Paikoin tosin myös irvistämään.
Maaninkavaara on tarina isästä ja tyttärestä - ja suomalaisesta kestävyysjuoksusta. Huttusen perhe kohtaa tragedian, kun perheen juoksijatähti Jarkko katoaa ollessaan matkalla kotiin juoksukilpailuista. Mitalikahvit vaihtuvat suruun ja ikävään.
Martti-isän maailmaan tulleen ammottavan aukon pyrkii korjaamaan Heidi, joka aloittaa juoksun. Kun isä saa keskittyä Heidin valmentamiseen, on elämässä taas sisältöä.
Martti on niin juoksun pauloissa, että hän mittaa kaiken elämässään juoksun mittareilla. Mies on vakuuttunut siitä, että suomalainen kestävyysjuoksu on kriisissä ja että hänellä on mahdollisuus tehdä osansa, jotta pieni maa EU:n laitamilla nousisi uuteen kukoistukseensa.
Tarinaa kerrotaan sekä Heidin että Martin näkökulmista. Jälkimmäinen on kuitenkin se, joka tuntuu vievän kaiken tilan - niin kuin hän tekee perheessäkin, jossa äiti kyllä huomaa, miten vauhti kasvaa liian kovaksi. Hän ei vain osaa pysäyttää jääräpäistä miestään, joka on varma asiastaan, mikä on kummallista, kun perheestä on yksi jäsen jo menetetty. Lopulta Heidin on otettava ohjat käsiinsä, eikä lopputulema ole sekään kovin uskottava.
Martti on satiirinen kuva yhden asian miehestä. Miehen tekemiset menevät kuitenkin niin överiksi, että lukijana en huomaa huvittuvani vaan ennemminkin ahdistuvani. Tällaisia martteja, jotka ovat valmiita mihin tahansa päämääränsä saavuttaakseen, valitettavasti on oikeassakin elämässä. En jaksa huvittua siitä, miten tyttären kuukautisista väännetään vitsi, vaan ärsyynnyn. Vitsi siitä, miten juoksu on koko elämän johtotähti, vanhenee aika pian eikä jaksa kantaa loppuun saakka.
Aiemminkin olen todennut, että huumori on vaikea laji. Minuun tämä huumori ei uponnut mutta Elina kiittää onnistunutta satiiria ja Amman tarina veti mukaansa. Katja hämmästelee kirjailijan perehtyneisyyttä, Sannan kirja sai nauramaan ääneen mutta minun laillani Hanna ei juurikaan huvittunut.
 |
| Miika Nousiainen: Maaninkavaara (Otava 2009) Äänikirjan lukija Aku Laitinen Kesto 9h 20min. |
Maaninkavaara on tarina isästä ja tyttärestä - ja suomalaisesta kestävyysjuoksusta. Huttusen perhe kohtaa tragedian, kun perheen juoksijatähti Jarkko katoaa ollessaan matkalla kotiin juoksukilpailuista. Mitalikahvit vaihtuvat suruun ja ikävään.
Martti-isän maailmaan tulleen ammottavan aukon pyrkii korjaamaan Heidi, joka aloittaa juoksun. Kun isä saa keskittyä Heidin valmentamiseen, on elämässä taas sisältöä.
Martti on niin juoksun pauloissa, että hän mittaa kaiken elämässään juoksun mittareilla. Mies on vakuuttunut siitä, että suomalainen kestävyysjuoksu on kriisissä ja että hänellä on mahdollisuus tehdä osansa, jotta pieni maa EU:n laitamilla nousisi uuteen kukoistukseensa.
Täällä on Hanneksen hyvä. Tekisi mieli kaivaa viereen toinen kuoppa. Jarkko kuuluisi Hanneksen viereen ainakin sielunsukulaisuuden perusteella. Sen haudan viereen tulisi suurempi ja kovempi kivi kuin yksikään toinen hautakivi. Sen alle laitettaisiin lepäämään suomalainen kestävyysjuoksu. Näen joka päivä, kuinka se riutuu pois. Ehkä se pitäisi päästää tuskistaan.Heidi ei ymmärrä, mihin hän lähtee lupautuessaan isän uudeksi valmennettavaksi. Tyttären tarkoitus on hyvä, saada isä takaisin elämään kiinni. Martti ei vain ymmärrä rajoja vaan tarkastelee kaikkea juoksemisen läpi. Suhtautuminen juoksuun on fanaattista ja kaikkialle tunkeutuvaa.
Tarinaa kerrotaan sekä Heidin että Martin näkökulmista. Jälkimmäinen on kuitenkin se, joka tuntuu vievän kaiken tilan - niin kuin hän tekee perheessäkin, jossa äiti kyllä huomaa, miten vauhti kasvaa liian kovaksi. Hän ei vain osaa pysäyttää jääräpäistä miestään, joka on varma asiastaan, mikä on kummallista, kun perheestä on yksi jäsen jo menetetty. Lopulta Heidin on otettava ohjat käsiinsä, eikä lopputulema ole sekään kovin uskottava.
Martti on satiirinen kuva yhden asian miehestä. Miehen tekemiset menevät kuitenkin niin överiksi, että lukijana en huomaa huvittuvani vaan ennemminkin ahdistuvani. Tällaisia martteja, jotka ovat valmiita mihin tahansa päämääränsä saavuttaakseen, valitettavasti on oikeassakin elämässä. En jaksa huvittua siitä, miten tyttären kuukautisista väännetään vitsi, vaan ärsyynnyn. Vitsi siitä, miten juoksu on koko elämän johtotähti, vanhenee aika pian eikä jaksa kantaa loppuun saakka.
Aiemminkin olen todennut, että huumori on vaikea laji. Minuun tämä huumori ei uponnut mutta Elina kiittää onnistunutta satiiria ja Amman tarina veti mukaansa. Katja hämmästelee kirjailijan perehtyneisyyttä, Sannan kirja sai nauramaan ääneen mutta minun laillani Hanna ei juurikaan huvittunut.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.