"Supikoira oli taas pihassa. Tavallisesti se norkoili puiden alla tai leikkimökin takana. Ja kun Johannes ilmestyi paikalle, se juoksi innostuksissaan soikeaa ympyrää. Arvi olisi halunnut sanoa, että se oli oikeastaan aika hienoa eikä ainakaan hänellä ollut mitään supikoiraa vastaan. Aura oli toista mieltä."
Kaikki minkä menetimme on kertomus suomalaisesta perheestä, jossa kaikki ei ole aivan kohdallaan. Siitä lukija pääsee perille varsin pian, ja kun lukeminen jatkuu, syvenee käsitys perheen omalaatuisuudesta.
Merkittävä liikkeellepaneva tapahtuma on se, kun Johannes, perheenisä, ajaa supikoiran ylitse. Paitsi että tapahtumaa seuraa leskeksi jääneestä supikoirasta huolehtimista, myös perheen sisäiset haasteet tulevat entistä paremmin näkyviin. Perheen poika Arvi ei suostu liikkumaan kotoa enää mihinkään, tytär Aura tarkastelee ympäristöään kriittisen viiltävästi ja vaimo Orvokki lähtee. Samalla Johanneksen äiti Tuovi puuttuu poikansa elämään turhan tunkeilevasti.
Riina Paasosen esikoisromaani on kustantajan mukaan "tragikoominen", ja siinä on vaaransa. Se, minkä lukija kokee koomiseksi, ei aina ole samaa kuin se, minkä kirjailija kokee koomiseksi. Tämän kirjan kohdalla ongelmaksi koitui se, etten oikein tavoittanut tarinan huumoria. Joillekin kohtauksille ja sananvaihdoille hymähdin, mutta enemmän oli tilanteita, jotka koin vaivaannuttaviksi, jopa iljettäviksi. Tuntuu, että loppupuolella löysin huumorin yhteistä säveltä hieman alkua paremmin, mutta kaiken kaikkiaan kokonaisuus taipuu mielestäni selkeästi enemmän tragedian kuin komedian suuntaan.
Tarina ei kuitenkaan jää yhdentekeväksi vaan saa pohtimaan esimerkiksi ihmissuhteita kuten myös ihmisen ja eläimen välistä suhdetta. Koira Pyhä-Henki jää kakkoseksi, kun taloon muuttaa supikoira. Miksi villieläimestä tulee Johannekselle niin tärkeä? Mitä perheessä on tapahtunut, kun asiat tuntuvat olevan niin solmussa? Mikä on lopun merkitys? On hyvä, että romaaniin on rohjettu jättää aukkoja sen sijaan, että kaikki olisi selitetty auki.
Riina Paasonen kirjoittaa taitavasti. Erityisesti dialogi on sujuvaa, ja pidin myös siitä, että henkilöhahmot ovat kukin omanlaisiaan, toisistaan erottuvia. Loppua kohden tarina kiihtyy melko absurdiin vauhtiin, mutta lopun lempeys tasapainottaa kokonaisuutta sopivasti.
"Lajissaan loistava esikoinen", sanoo Leena Lumi. Krista kiittelee hienoa dialogia.
Helmet 2017: 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.
 |
| Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017) 261 sivua |
Merkittävä liikkeellepaneva tapahtuma on se, kun Johannes, perheenisä, ajaa supikoiran ylitse. Paitsi että tapahtumaa seuraa leskeksi jääneestä supikoirasta huolehtimista, myös perheen sisäiset haasteet tulevat entistä paremmin näkyviin. Perheen poika Arvi ei suostu liikkumaan kotoa enää mihinkään, tytär Aura tarkastelee ympäristöään kriittisen viiltävästi ja vaimo Orvokki lähtee. Samalla Johanneksen äiti Tuovi puuttuu poikansa elämään turhan tunkeilevasti.
Riina Paasosen esikoisromaani on kustantajan mukaan "tragikoominen", ja siinä on vaaransa. Se, minkä lukija kokee koomiseksi, ei aina ole samaa kuin se, minkä kirjailija kokee koomiseksi. Tämän kirjan kohdalla ongelmaksi koitui se, etten oikein tavoittanut tarinan huumoria. Joillekin kohtauksille ja sananvaihdoille hymähdin, mutta enemmän oli tilanteita, jotka koin vaivaannuttaviksi, jopa iljettäviksi. Tuntuu, että loppupuolella löysin huumorin yhteistä säveltä hieman alkua paremmin, mutta kaiken kaikkiaan kokonaisuus taipuu mielestäni selkeästi enemmän tragedian kuin komedian suuntaan.
Tarina ei kuitenkaan jää yhdentekeväksi vaan saa pohtimaan esimerkiksi ihmissuhteita kuten myös ihmisen ja eläimen välistä suhdetta. Koira Pyhä-Henki jää kakkoseksi, kun taloon muuttaa supikoira. Miksi villieläimestä tulee Johannekselle niin tärkeä? Mitä perheessä on tapahtunut, kun asiat tuntuvat olevan niin solmussa? Mikä on lopun merkitys? On hyvä, että romaaniin on rohjettu jättää aukkoja sen sijaan, että kaikki olisi selitetty auki.
Riina Paasonen kirjoittaa taitavasti. Erityisesti dialogi on sujuvaa, ja pidin myös siitä, että henkilöhahmot ovat kukin omanlaisiaan, toisistaan erottuvia. Loppua kohden tarina kiihtyy melko absurdiin vauhtiin, mutta lopun lempeys tasapainottaa kokonaisuutta sopivasti.
"Lajissaan loistava esikoinen", sanoo Leena Lumi. Krista kiittelee hienoa dialogia.
Helmet 2017: 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.
Minua tosiaan viehätti tämä dialogi joka oli onneksi vahvassa roolissa kirjassa. Ja se loppu, huh mitä vauhtia!
VastaaPoistaDialogi tosiaan on onnistunutta, ja sille nostan hattua. Ei ole helppoa luoda luontevia keskusteluja.
Poista