"Vaihtakaa se ryhymän nimi. Ei sole misthän kotosin", Jore sanoo hieman harmistuneena. "Huomena sitte Kaitsun kulumaan avustajiksi minun kansa kaheksitoista", Jore muistuttaa ja nyökkää meille.
Sain Peter Franzénin romaanin Samoilla silmillä Elisa Kirjalta joululahjaksi. Lukemani teos on siis muodoltaan e-kirja, ja siksi olen poikkeuksellisesti ottanut kirjan kansikuvan kustantajalta.
Täytyy myöntää, että pienin epäilyksin tartuin aikanaan näyttelijänä tutuksi tulleen Franzénin esikoisromaanin Tumman veden päällä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti - "iloisesti" olisi tässä yhteydessä väärä sana, sillä kirja ei päästänyt helpolla, sen verran tummissa vesissä siinä liikuttiin. Tämä käsillä oleva romaani jatkaa esikoisromaanin tarinaa, mutta tunnelma on mutttunut valoisammaksi.
Teini-ikäinen Pete asuu pääasiassa siskonsa kanssa. Äiti opiskelee ja käy kotona aika ajoin, isovanhemmat katsovat sisarusten perään. Peten elämä on varsin tavallista teini-ikäisen elämää: nyrkkeilystä on muodostunut rakas harrastus, koulussa ei kiinnosta niinkään opiskelu vaan tytöt, ja niin edelleen. Arkisessa elämässä on kuitenkin muistoja, jotka vaivaavat ja jotka haluaisi unohtaa:
Romaanin kieli on melko tavanomaista, mutta käytetty murre tuo siihen lisätehoa. Dialogi on toimivaa - ehkä siinä näkyy kirjailijan näyttelijätausta. Kokonaisuus on hyvällä tavalla arkinen: tarinaan on helppo uskoa ja samaistumispintaa löytyy.
Nannan tavoin minäkin koen, että Samoilla silmillä ei ole yhtä koskettava kuin Tumman veden päällä. Se ei ole pelkästään huono asia, sillä Franzénin esikoisteoksen tummuuden tilalle on tullut toivoa, kuten esimerkiksi Mari toteaa. Minun laillani Sanna piti näkökulmien vaihtelua hyvänä, Laura ei ihastunut tähän romaaniin samalla tavoin kuin esikoiseen ja Kirjanainen teki kirjan myötä nostalgisen matkan lapsuuden pienen paikkakunnan kulttuuriin.
 |
| Peter Franzén: Samoilla silmillä (Tammi 2013) 223 sivua E-kirja, kuva ladattu kustantajan kuvapankista |
Täytyy myöntää, että pienin epäilyksin tartuin aikanaan näyttelijänä tutuksi tulleen Franzénin esikoisromaanin Tumman veden päällä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti - "iloisesti" olisi tässä yhteydessä väärä sana, sillä kirja ei päästänyt helpolla, sen verran tummissa vesissä siinä liikuttiin. Tämä käsillä oleva romaani jatkaa esikoisromaanin tarinaa, mutta tunnelma on mutttunut valoisammaksi.
Teini-ikäinen Pete asuu pääasiassa siskonsa kanssa. Äiti opiskelee ja käy kotona aika ajoin, isovanhemmat katsovat sisarusten perään. Peten elämä on varsin tavallista teini-ikäisen elämää: nyrkkeilystä on muodostunut rakas harrastus, koulussa ei kiinnosta niinkään opiskelu vaan tytöt, ja niin edelleen. Arkisessa elämässä on kuitenkin muistoja, jotka vaivaavat ja jotka haluaisi unohtaa:
Yhtäkkiä minulle tulee mieleen isä, tai Pertti, isäpuoli. Hän joi paljon silloin, kun asuimme hänen luonaan. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan. Pekankin isä joi viinaa ja oli paha, Pekallekin, mutta emme me puhu niistä hommista koskaan. Sitä aikaa ei ole olemassa, kun siitä ei puhu. Joskus tekisi mieli, mutta ei kai kukaan sellaisia halua muistella.Peten ohella tarinassa pääsevät ääneen Eeva-äiti ja kasvatti-isä Pertti, josta äiti on eronnut. Eri näkökulmat tuovat tarinaan syvyyttä ja nostavat teoksen irti tavanomaisimmista teini-iän kuvauksista. Olisi helppoa tuomita Pertti, mutta hänen näkökulmastaan kuvatut tunnontuskat tuovat sympatiapisteitä myös hänelle. Franzén osoittaa, että maailma ei ole mustavalkoinen.
Romaanin kieli on melko tavanomaista, mutta käytetty murre tuo siihen lisätehoa. Dialogi on toimivaa - ehkä siinä näkyy kirjailijan näyttelijätausta. Kokonaisuus on hyvällä tavalla arkinen: tarinaan on helppo uskoa ja samaistumispintaa löytyy.
Nannan tavoin minäkin koen, että Samoilla silmillä ei ole yhtä koskettava kuin Tumman veden päällä. Se ei ole pelkästään huono asia, sillä Franzénin esikoisteoksen tummuuden tilalle on tullut toivoa, kuten esimerkiksi Mari toteaa. Minun laillani Sanna piti näkökulmien vaihtelua hyvänä, Laura ei ihastunut tähän romaaniin samalla tavoin kuin esikoiseen ja Kirjanainen teki kirjan myötä nostalgisen matkan lapsuuden pienen paikkakunnan kulttuuriin.
Minusta ensimmäinen kirja oli huomattavasti parempi. Outoa, että äiti jättää lapset viikoksi yksikseen, vaikka Keminmaan ja Oulun väli on reilu 100km.
VastaaPoistaKyllä esikoisteos oli vaikuttavampi ja jäi siten paremmin mieleen.
PoistaMinäkin hieman ihmettelin tuota äidin ratkaisua. Pete ja Suvi ovat kuitenkin sellaisessa iässä, että itse en ainakaan lapsiani uskaltaisi yksin päiväkausiksi tuossa iässä jättää.