Nyt he ovat paikalla. Valmiina. 2 120 kilometriä kotoa, pienellä kalliosaarella, Huippuvuorten pohjoisimmassa osassa. Pallon tavaroissa odottaa Venäjän ruplia, Amerikan dollareita, tärkättyjä kravatteja, valkoisia nahkakäsineitä ja roosanvärisiä silkkikaulaliinoja niin, että Andrée ja hänen nuoret avustajansa voisivat pukeutua säädynmukaisesti laskeutumisen jälkeiselle juhlavastaanotolle.
Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani on kiinnostanut minua jo pitkään. Onhan teos ollut useassa yhteydessä varsinaisena malliesimerkkinä kertovasta tietokirjallisuudesta ja voittihan se vuoden 2015 Blogistanian Tieto -palkinnon. Hankin kirjan omaan hyllyyni, mutta sinne se hautautui, kunnes tulin viimein Naparetkeen tarttuneeksi.
Onneksi tartuin! Bea Uusman teos vei minut mukanaan niin, että välillä piti ponnistella, jotta maltoin laskea kirjan käsistäni. Jotain hyvin koukuttavaa tietokirjassa siis on. Kerronnallinen ote toimii ja houkuttelee lukijan mukaansa, mutta erityisen kiinnostava on teoksen aihe.
Naparetken aiheena nimittäin on naparetki – kuten nimestä voi päätellä. Kyseessä ei ole mikä tahansa naparetki vaan Andreé-retkikunnan yltiöpäinen ja myös yltiöoptimistinen reissu yli sata vuotta sitten. Salomon August Andreé, Knut Frænkel ja Nils Strindberg lähtivät vuonna 1897 vetypallolla Huippuvuorille. Heidän tarkoituksenaan oli saavuttaa Pohjoisnapa ja jatkaa matkaa juhlittuina sankareina. He eivät kuitenkaan pääse kovin pitkälle. He katoavat, ja heidän ruumiinsa löytyvät kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Odotettu sankaruus ja Pohjoisnapa jäävät saavuttamatta. Miehet kohtaavat turhan ennenaikaisen kuolemansa kaukana läheisistään.
Naparetki kertoo paitsi retkikunnasta myös Bea Uusmasta. Mieskolmikon kohtalo ei jätä häntä rauhaan, joten hän ryhtyy selvittämään, mitä 1800-luvun lopun lähestyessä mahtoi tapahtua. Uusma kuvaa omaa tutkimusretkeään paikoin hyvinkin lakonisesti mutta kuitenkin lukijansa koukuttaen. Hän tartuttaa lukijaansa innon selvittää ja tutkia lisää, olla tyytymättä aiemmin esitettyihin vastauksiin. Keskeinen kysymys on: mitä sellaista retkikunnalle tapahtui viimeisinä viikkoinaan ja päivinään, että he kaikki menehtyivät?
Bea Uusman teoksen äärellä huomasin hämmästeleväni sitä, miten luottavaisin mielin (ja jälkiviisaasti ajateltuna heppoisin eväin) Andreén retkikunta lähti matkalleen. Lisäksi hämmästelin sitä, miten antaumuksella Uusma kirjansa aiheeseen paneutui. En ihan äkkiä keksi, mikä minua voisi kiinnostaa niin suuresti, että ryhtyisin asiaa tutkimaan samankaltaisella tarmolla. Joka tapauksessa uppouduin kahden erilaisen tutkimusretken kuvaukseen hyvin mielelläni.
Muualla: Mitä luimme kerran ja Eniten minua kiinnostaa tie.
Helmet 2024 -lukuhaaste: 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma.
Tämä oli koukuttava tietokirja. Suosittelen muillekin lukijoille :)
VastaaPoistaKiitos hurjasti tästä! Kuuntelin hiljattain Aura Koiviston Mies ja merilehmä joka kertoo Beringin retkikunnasta joka tutki Alaskan ja Venäjän Siperian välistä aluetta. Tämä on siihen loistava jatkumo, ja latasin sen juuri luureihini 😍
VastaaPoistaMulle puolestaan jäi tästä kirjasta nk. luu käteen. Alku vaikutti lupaavalta mutta jossain kohdin jo kirjan alkupuolella kävi selväksi ettei kirjoittajan palo tapausta kohtaan tuo itse tarinaan mitään lisää: erilaiset kartat, kuolinsyyanalyysit ovat ainoastaan tilkettä tarinaan, joka on jo kerrottu alussa. Maaninen kiinnostus aihetta kohtaan ei ole vielä riittävä syy julkaista mitään, joten ymmärrän kyllä miksi kaikki "ylimääräinen" on kirjaan/tarinaan lisätty. Mutta vähän jäi sellainen fiilis kuin ei olisi osattu päättää, onko tarinan keskiössä kirjoittajan palava intohimo ja sen todistelu vaiko retkikunnan lyhyt tarina, joka on niin lyhyt, että novelli olisi ollut sille hyvä mitta. Löytöretkiaiheesta löytyy myös aivan fantastisia kirjoja, mm. nuoren Amundsenin & co matka Etelämantereelle eli Pimeän ja jään vangit (by Julian Sancton), joka on kertakaikkiaan vangitseva opus, todellinen trilleri. Se on viime vuoden kirjoistani ehdoton suosikki, 6/5 tähteä, ja erittäin vahva suositus!
VastaaPoista