"Siitä tässä on kyse, olen opetellut ja kirjoittanut Vihkoon. Maailmalla on alku, keskikohta ja loppu, niin kuin peipolla ja pajulinnulla, metsälauhalla ja mustikalla, laululla ja psalmilla, Jumalan rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Niin yksinkertaista se on, Jumalan luoma järjestys. Eikä minulla ole hätää. Kunhan jaksan pysyä uskovaisena."
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) herätti ilmestyttyään kovasti keskustelua ja sai näkyvyyttä. Minuunkin nuoren lestadiolaisparin rakkaustarina vetosi, ja suurin odotuksin tartuin Synninkantajiin.
Lestodiolaisuudesta kertoo myös tämä Rauhalan toinen romaani. Nyt siirrytään 1970-luvulle, aikaan, jolloin ilmapiiri uskovaisten keskuudessa kiristyy. On osattava elää oikein, uskonyhteisön edellyttämällä tavalla. Hoitokokouksissa varmistetaan, että sääntöjä noudtatetaan - ja jos ei noudateta, pyydetään syntejä anteeksi. Pöytäkirjoihin kirjataan, että yksi teki parannuksen E-liikkeessä asioimisesta, toinen hempeästä hengestä ja kolmas itsensä kuivaamisesta. Parannuksen tehneet siunataan, "parannukseen taipumattomat" tuomitaan Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.
Yhteisössä elävät Taisto, Aliisa, Auroora ja Aaron. Taisto tekee Jumalan töitä, etsii viisautta ja elämänymmärrystä mutta kiristää verkkoa uskovaisten ympärillä. Aliisa kyseenalaistaa uuden suunnan ja peräänkuuluttaa maanläheistä ja sallivampaa uskoa.
Ja sitten on pieni Aaron, joka uskoo ja luottaa, ahdistuu kun koulussa opetetaan vääriä asioita. Myöhemmin Aaron ymmärtää enemmän mutta hänen lapsenuskossaan on jotain hyvin hellyttävää.
Pauliina Rauhala kirjoittaa hyvin kauniisti. Erityisesti miljöön kuvaus on ajoittain niin viehättävää, että tuntuu kuin olisi läsnä siellä, missä "valo osuu harmaiden päivien jälkeen koivunrunkoon, lehtiverso puhkeaa esiin silmun suojasta, suuri aalto pesee rantakallion puhtaaksi".
Kuitenkin jokin pitää minut tarinasta etäällä. Paikoin kielen kuvallisuuden runsaus nostaa verhon väliin ja tuntuu, että en saa tarinasta otetta. Useaan otteeseen tuntuu, että katselen tapahtumia kaukaa. Ehkä on niin kuin Annika toteaa: Synninkantajat "vaatisi, se ansaitsisi useammankin lukukerran tullakseen kunnolla kuulluksi".
Silti ihailen sitä, kuinka moniulotteisia ja uskottavia henkilöt ovat ja kuinka rauhallisesti ja osoittelematta Rauhala kuvaa niitä ikäviä tekoja, joihin uskon nimissä päädytään. Se, että asiat eivät ole musta-valkoisia, tulee tuotua esille kauniisti, saarnaamatta.
Lumiomenan Katja piti romaanista paljon. Heidissä romaani herätti melko samankaltaisia ajatuksia kuin minussa.
Kiitos kustantajalle kirjasta.
Helmet 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.
 |
| Pauliina Rauhala: Synninkantajat (Gummerus 2018) 368 sivua |
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) herätti ilmestyttyään kovasti keskustelua ja sai näkyvyyttä. Minuunkin nuoren lestadiolaisparin rakkaustarina vetosi, ja suurin odotuksin tartuin Synninkantajiin.
Lestodiolaisuudesta kertoo myös tämä Rauhalan toinen romaani. Nyt siirrytään 1970-luvulle, aikaan, jolloin ilmapiiri uskovaisten keskuudessa kiristyy. On osattava elää oikein, uskonyhteisön edellyttämällä tavalla. Hoitokokouksissa varmistetaan, että sääntöjä noudtatetaan - ja jos ei noudateta, pyydetään syntejä anteeksi. Pöytäkirjoihin kirjataan, että yksi teki parannuksen E-liikkeessä asioimisesta, toinen hempeästä hengestä ja kolmas itsensä kuivaamisesta. Parannuksen tehneet siunataan, "parannukseen taipumattomat" tuomitaan Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.
Yhteisössä elävät Taisto, Aliisa, Auroora ja Aaron. Taisto tekee Jumalan töitä, etsii viisautta ja elämänymmärrystä mutta kiristää verkkoa uskovaisten ympärillä. Aliisa kyseenalaistaa uuden suunnan ja peräänkuuluttaa maanläheistä ja sallivampaa uskoa.
Voidaan tai ei, mutta uskon vuoksi ei pidä kääntää selkää tai kovettaa sydäntä, Aliisa totesi ja nojasi seinään. Rakkauden etsimisestä nousee toivo, sen uhkaamisesta pelko ja kadottamisesta suru.Auroora, Aliisan tytär, rakastaa, vaikkei saisi. Hän haluaa ylittää rajoja ja etsii omaa tietään.
Ja sitten on pieni Aaron, joka uskoo ja luottaa, ahdistuu kun koulussa opetetaan vääriä asioita. Myöhemmin Aaron ymmärtää enemmän mutta hänen lapsenuskossaan on jotain hyvin hellyttävää.
Pauliina Rauhala kirjoittaa hyvin kauniisti. Erityisesti miljöön kuvaus on ajoittain niin viehättävää, että tuntuu kuin olisi läsnä siellä, missä "valo osuu harmaiden päivien jälkeen koivunrunkoon, lehtiverso puhkeaa esiin silmun suojasta, suuri aalto pesee rantakallion puhtaaksi".
Kuitenkin jokin pitää minut tarinasta etäällä. Paikoin kielen kuvallisuuden runsaus nostaa verhon väliin ja tuntuu, että en saa tarinasta otetta. Useaan otteeseen tuntuu, että katselen tapahtumia kaukaa. Ehkä on niin kuin Annika toteaa: Synninkantajat "vaatisi, se ansaitsisi useammankin lukukerran tullakseen kunnolla kuulluksi".
Silti ihailen sitä, kuinka moniulotteisia ja uskottavia henkilöt ovat ja kuinka rauhallisesti ja osoittelematta Rauhala kuvaa niitä ikäviä tekoja, joihin uskon nimissä päädytään. Se, että asiat eivät ole musta-valkoisia, tulee tuotua esille kauniisti, saarnaamatta.
Lumiomenan Katja piti romaanista paljon. Heidissä romaani herätti melko samankaltaisia ajatuksia kuin minussa.
Kiitos kustantajalle kirjasta.
Helmet 2018: 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.