"Hirka ei pelännyt yksinäisyyttä. Hän tunsi sen hyvin. Sen sijaan häntä kalvoi tunne, ettei hänellä koskaan olisi ketään, johon luottaa. Että hän oli salattujen aikeiden ympäröimä. Arvoitusten."
Mätä jatkaa Odininlapsesta tuttua tarinaa: keskiössä ovat Hirka ja Rime, jotka ovat joutuneet eroon toisistaan. Lukija tietää enemmän kuin nuoret, kun tarinaa seurataan vuoroin molempien näkökulmasta.
Tarinan alku hieman yllättää, jos edellinen osa ei loppukiepautuksineen ole tuoreessa muistissa. Maailma, jossa liikutaan, on erilainen kuin Korpinkehät-sarjan avausosassa. Totuttelemista on myös ja ennen kaikkea Hirkalla, joka tuntee olevansa muukalainen ympäristössä, jonka lainalaisuuksia on vaikea ymmärtää ja jossa sanat olivat usein tuttuja, mutta silti vailla merkityksiä. Vaikeaa on sekin, kun ei osaa eikä missään tapauksessa voi kertoa, mistä on tullut. On vain opeteltava selviytymään. Uskollinen ystävä, korppi Kuro, muuttuu kertakaikkisesti, eikä lähellä olevista aina tiedä, kuka on luottamuksen arvoinen.
Toisaalla Rime käy omaa taistoaan. Hän kaipaa Hirkaa, aavistelee syitä tämän lähtöön, tekee valintoja ja ratkaisuja, joiden oikeellisuudesta voi olla montaa mieltä. Rimen tarkoitusperät ovat varmasti oikeanlaiset, mutta sitä, pyhittääkö tarkoitus keinot, joutuu lukijakin puntaroimaan.
Kieliasu sen sijaan häiritsi minua ajoittain hyvinkin paljon. Virkkeitä katkotaan pisteillä niin tiuhaan, että lukeminen muuttuu ajoittain hyvin katkonaiseksi ja hakkaavaksi. Ymmärrän, että kirjailija käyttää pisteitä tehokeinona, mutta minun makuuni pisteitä on tarinassa liian paljon. Toivottavasti moni muu osaa pisteet ohittaa ja antautuu tarinan vietäväksi, sillä kyllä kokonaisuudesta hyvää imua löytyy, vaikkei Mätä aivan Odininlapsen tapaan onnistukaan kiehtomaan.
Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingo: kirja, jonka nimi on yksi sana.
Kiitos kustantajalle kirjasta!
Siri Pettersen: Mätä (Jalava 2016) Alkuteos Råta 2014 Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist 499 sivua |
Tarinan alku hieman yllättää, jos edellinen osa ei loppukiepautuksineen ole tuoreessa muistissa. Maailma, jossa liikutaan, on erilainen kuin Korpinkehät-sarjan avausosassa. Totuttelemista on myös ja ennen kaikkea Hirkalla, joka tuntee olevansa muukalainen ympäristössä, jonka lainalaisuuksia on vaikea ymmärtää ja jossa sanat olivat usein tuttuja, mutta silti vailla merkityksiä. Vaikeaa on sekin, kun ei osaa eikä missään tapauksessa voi kertoa, mistä on tullut. On vain opeteltava selviytymään. Uskollinen ystävä, korppi Kuro, muuttuu kertakaikkisesti, eikä lähellä olevista aina tiedä, kuka on luottamuksen arvoinen.
Toisaalla Rime käy omaa taistoaan. Hän kaipaa Hirkaa, aavistelee syitä tämän lähtöön, tekee valintoja ja ratkaisuja, joiden oikeellisuudesta voi olla montaa mieltä. Rimen tarkoitusperät ovat varmasti oikeanlaiset, mutta sitä, pyhittääkö tarkoitus keinot, joutuu lukijakin puntaroimaan.
Jossain paikassa, kivien tuolla puolen, oli Hirka pettureiden ympäröimänä. Kuolleena syntyneiden hirviöiden. Rimen piti löytää hänet. Hän oli luvannut tehdä niin, ja Rime oli Kolkagga.Odininlapsen lukeneena minua hämmensi alkuun se, että tuttu Yminmaa on Mädässä niin vähäisessä osassa. Kun miljöön kanssa pääsi sinuiksi, alkoi tarina kyllä vetää ja viedä mukanaan. Vauhtia ja käänteitä Mädässä riittää niin, että perässä on pysyttelemistä - vähempikin vauhti olisi välillä kelvannut. Hienosti Pettersen kuitenkin vetää kieputukseen mukaan esimerkiksi muukalaisuuden ja vierauden teemoja, jotka ovat tänä päivänä hyvin ajankohtaisia, ja ajattelemisen aihetta tämäkin tarina antaa. Hirkan hahmo vetoaa edelleen, ja häntä kuvataan onnistuneesti.
Kieliasu sen sijaan häiritsi minua ajoittain hyvinkin paljon. Virkkeitä katkotaan pisteillä niin tiuhaan, että lukeminen muuttuu ajoittain hyvin katkonaiseksi ja hakkaavaksi. Ymmärrän, että kirjailija käyttää pisteitä tehokeinona, mutta minun makuuni pisteitä on tarinassa liian paljon. Toivottavasti moni muu osaa pisteet ohittaa ja antautuu tarinan vietäväksi, sillä kyllä kokonaisuudesta hyvää imua löytyy, vaikkei Mätä aivan Odininlapsen tapaan onnistukaan kiehtomaan.
Muistot, jotka hän oli yrittänyt painaa unholaan, tunkivat esiin. Rautaiset käsineet iholla. Miekka selkää vasten. Hirka itse oli ollut voimaton. Järjiltään pelosta. Jopa sokea, side silmillään. Polvet kovaa lattiaa vasten. Hirviö. Odininlapsi. Mädän kantaja.Mädästä muualla: Notko, se lukeva peikko, Ullan Luetut kirjat, Mustemaailmani, Dysphoria ja Todella vaiheessa.
Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingo: kirja, jonka nimi on yksi sana.
Kiitos kustantajalle kirjasta!
Pettersenin trilogia on ollut koukuttava, odotan päätöstä. Syksyllähän sen pitäisi ilmestyä. Pidin aloituksesta kuitenkin enemmän.
VastaaPoistaIhan vasta tajusin, että päätösosa ilmestyy näin pian. Minäkin pidin avausosasta enemmän kuin Mädästä, mutta kiinnostuneena odotan trilogian viimeistä osaa.
Poista