Levitin öisin vuodesohvan pimeän olohuoneen nurkkaan. En nukkunut, vaan aistin, miten aika soljui kalvakkaassa valossa. Tuijotin puiden varjoja, jotka häilyivät valkoiseksi rapatulla seinällä. Ajattelin hänen kasvojaan – tämän kaupungin kaltaisen ihmisen kasvoja. Odotin, että niiden ääriviivat ja ilmeet selkeytyisivät vähitellen.
Han Kangin Valkoinen kirja keräsi ilmestyessään pari vuotta sitten paljon myönteistä huomiota ainakin minun somekuplassani. Teos jäi mieleeni mutta en ottanut sitä vielä tuolloin luettavaksi, koska aiheena kuolema mietitytti. Pelkäsin, että omaelämäkerrallinen romaani, joka nivoutuu kirjailijan sisaren menehtymiseen jo vauvana, on liian raastava.
Pelkoni oli pääosin turha. Vaikka Valkoisessa kirjassa ovat vahvasti läsnä niin kuolema kuin suru, on se kokonaisuudessaan hyvin lempeä ja kaunis teos.
Valkoinen kirja on fragmentaarinen kokoelma tekstejä, joita yhdistää valkoinen. Valkoista on vauvan kapalossa, lumessa, jademagnoliassa. Se yhdistyy suruun ja peittää maiseman, se on kalseassa hymyssä ja puuvillakankaassa, lähellä ihoa unen ja valveen rajamailla.
Han Kangin teos sisältää lyhyitä lukuja ja Douglas Seokin mustavalkoisia valokuvia. Vaikka reilut sata sivua tulee luettua nopeasti, romaanin tunnelma jää mieleen, samoin runollinen kieli. Kaunis, haikea teos.
Valkoinen kirja oli intiimi kokemus. Kaunista ja surumielistä.
VastaaPoistaNimenomaan, kaunista ja surumielistä, haikeaakin. Ihastuttavasti toteutettu teos.
Poista