"Tiedätkö, mitä joku minulle kerran sanoi? Salaisuuksille ja perärei'ille on yhteistä se, että jokaisella on omansa, mutta jotkut niistä ovat likaisempia kuin toiset."
Liitu-ukon päähenkilö ja minäkertoja on Eddie, joka elee hitaanlaiseksi käynyttä aikuiselämää vanhassa kotitalossaan pikkukaupungissa, jossa lapsuutensakin aikanaan vietti. Tasainen ja hieman alkoholilta haiskahtava elämä muuttuu, kun Eddie saa kirjeen, jossa on vain kuva liitu-ukosta. Saman kuvan saavat muutkin lapsuuden kaveriporukkaan kuuluvat, ja kun yksi heistä vielä kuolee pian Eddien luona käytyään, on menneisyys astunut niin lähelle, ettei siltä enää voi sulkea silmiä.
Vuodesta 2016 palataan kolmen vuosikymmenen taakse vuoteen 1986, kun Eddie, Fat Gav, Metal Mickey, Hoppo ja Nicky viettävät aikaa yhdessä.
Kun kirjan kannessa vakuutetaan "Vuoden pelottavin kirja", nousevat odotukset vääjäämättä varsin korkealle. Samalla on jopa todennäköistä, että odotukset eivät aivan täyty. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Odotin, milloin alkaa toden teolla pelottaa – ja sitä sainkin sitten odotella. Olisinko ilman mainoslausetta ollut vähemmän odottavalla kannalla ja enemmän tyytyväinen? Ehkä.
Paradoksaalista toki on, että lopulta hieman petyin siihen, ettei tarina ollut pelottavampi: enhän varsinaisesti edes ole hyytävän pelottavan kirjallisuuden ystävä. Toisaalta tarinan etu on se, että hyytävä tunnelma syntyy vaivihkaa, ilman halpoja temppuja. Pelon tunne häilyy pinnan alla eikä synny niinkään veriroiskeista vaan psykologiasta.
Loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että C. J. Tudorin esikoisteos Liitu-ukko on varsin onnistunut trilleri. Vaikka tarina ei onnistukaan hyydyttämään verta suonissani eikä saa minua säikkymään varjoani, on siinä paljon hyvää. Liitu-ukko nappaa lukijastaan kiinni niin, että tarina lähtee vetämään sujuvasti melkein alusta lähtien. Napakka ote vieläpä pitää oikeastaan koko luku-urakan ajan, ja loppua kohden tunnelma tiivistyy niin, että entistä vastahakoisemmin kirjan käsistään laskee.
Tarinan päätyttyä olen yllättynyt. Sitä paitsi täytyy myöntää, että – vihdoinkin – pelko nostaa hieman päätään. Samalla tunteeseen sekoittuu jotain haikeaa, pieni surumielisyyden vivahde. Liitu-ukko onnistuu siis jättämään jälkensä ja erottautumaan joukosta.
Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.
Kiitos kustantajalle ennakkolukukappaleesta!
 |
| C. J. Tudor: Liitu-ukko WSOY (2018) Alkuteos Chalk Man 2018 Suomentanut Raimo Salminen 426 sivua |
Liitu-ukon päähenkilö ja minäkertoja on Eddie, joka elee hitaanlaiseksi käynyttä aikuiselämää vanhassa kotitalossaan pikkukaupungissa, jossa lapsuutensakin aikanaan vietti. Tasainen ja hieman alkoholilta haiskahtava elämä muuttuu, kun Eddie saa kirjeen, jossa on vain kuva liitu-ukosta. Saman kuvan saavat muutkin lapsuuden kaveriporukkaan kuuluvat, ja kun yksi heistä vielä kuolee pian Eddien luona käytyään, on menneisyys astunut niin lähelle, ettei siltä enää voi sulkea silmiä.
Vuodesta 2016 palataan kolmen vuosikymmenen taakse vuoteen 1986, kun Eddie, Fat Gav, Metal Mickey, Hoppo ja Nicky viettävät aikaa yhdessä.
Meidän kaikkien oli määrä tavata sinä lauantaina. Tapasimme yleensäkin lauantaisin ja kävimme toistemme luona tai menimme leikkikentälle ja toisinaan metsään. Tämä lauantai oli kuitenkin sikäli erityinen, että kaupungissa oli kiertävä tivoli.Tivolin saapuminen kaupunkiin käynnistää ajanjakson, joka muuttaa paljon. Joidenkin viikkojen kuluttua moni asia on toisin. Pikkukaupungin rauhaa järkyttävät monetkin asiat, mutta kaverijoukon mieleen painuu erityisesti se, että salaperäinen liitumies johdattaa heidät liitupiirrosten avulla paikalle, mistä löytyy silvottu ruumis. Kuka pääsi perille viisikon tavasta viestiä toisilleen liitu-ukoin? Ja ennen kaikkea: kuka syyllistyi raakaan murhaan?
Kun kirjan kannessa vakuutetaan "Vuoden pelottavin kirja", nousevat odotukset vääjäämättä varsin korkealle. Samalla on jopa todennäköistä, että odotukset eivät aivan täyty. Niin kävi tässäkin tapauksessa. Odotin, milloin alkaa toden teolla pelottaa – ja sitä sainkin sitten odotella. Olisinko ilman mainoslausetta ollut vähemmän odottavalla kannalla ja enemmän tyytyväinen? Ehkä.
Paradoksaalista toki on, että lopulta hieman petyin siihen, ettei tarina ollut pelottavampi: enhän varsinaisesti edes ole hyytävän pelottavan kirjallisuuden ystävä. Toisaalta tarinan etu on se, että hyytävä tunnelma syntyy vaivihkaa, ilman halpoja temppuja. Pelon tunne häilyy pinnan alla eikä synny niinkään veriroiskeista vaan psykologiasta.
Loppujen lopuksi olen sitä mieltä, että C. J. Tudorin esikoisteos Liitu-ukko on varsin onnistunut trilleri. Vaikka tarina ei onnistukaan hyydyttämään verta suonissani eikä saa minua säikkymään varjoani, on siinä paljon hyvää. Liitu-ukko nappaa lukijastaan kiinni niin, että tarina lähtee vetämään sujuvasti melkein alusta lähtien. Napakka ote vieläpä pitää oikeastaan koko luku-urakan ajan, ja loppua kohden tunnelma tiivistyy niin, että entistä vastahakoisemmin kirjan käsistään laskee.
Tarinan päätyttyä olen yllättynyt. Sitä paitsi täytyy myöntää, että – vihdoinkin – pelko nostaa hieman päätään. Samalla tunteeseen sekoittuu jotain haikeaa, pieni surumielisyyden vivahde. Liitu-ukko onnistuu siis jättämään jälkensä ja erottautumaan joukosta.
Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.
Kiitos kustantajalle ennakkolukukappaleesta!
Minäkin jäin odottamaan pelkäämistä, mutta sitä ei oikeastaan tullut. Jännitystä ja hyytävää tunnelmaa onneksi senkin edestä.
VastaaPoistaTunnelma oli kyllä onnistuttu rakentamaan mukavan hyytäväksi – jos niin sopii sanoa. :)
Poista