Vuodenajat voivat toimia puolestamme tai meitä vastaan, sen mukaan, annammeko niiden kannatella vai murjoa itseämme. Näennäisen vastavoiman voi muuntaa myötävoimaksi – niin kuin intialaisessa uskomuksessa, jonka mukaan riikinkukko saa sulkiensa väriloiston syömällä myrkkykäärmeitä. Kaikki alkaa siitä, että tutustumme aikoihin. Liikumme tutulla kentällä, ponnistella ei tarvitse. Jo planeetan ammoin asuttaneille syanobakteereille oli kehittynyt sisäinen kello elintoimintoja ajastamaan. Lämmön ja valon, kylmän ja pimeän tilkkutäkki kutoutuu ja purkautuu ennakoitavan, tutun rytmin mukaan. Kun tutustuu vuorokauden- ja vuodenaikoihin, huomaa niiden keskinäisen sukulaisuuden. Keväässä ja aamussa on samaa, niin kuin on kesässä ja päivässä, syksyssä ja illassa, yössä ja talvessa. Sama analogia ulottuu ihmisen ja jopa kulttuurien elinkaareen: esimerkiksi aamu tai kevät vertautuu lapsuuteen ja kulttuurien elinkaaressa niiden syntyvaiheeseen. Jokaisella vaiheella on kehitystehtävänsä, eikä mitään niistä voi pitää toista enemmän tai vähemmän arvokkaana.
Luonnon hyvinvointivaikutuksista on puhuttu paljon ainakin minun luontokuplassani, ja tutkimustietoa on. Silti aihe tuntuu helposti jäävän esimerkiksi päätöksenteossa sivuun, joten puhetta on hyvä pitää yllä edelleen. Yhden puheenvuoron luontokeskusteluun tuovat Marko Leppänen ja Adele Pajunen teoksellaan Luonnon rytmissä yli vaikeiden aikojen – vuodenajoista ja vuorokaudenajoista. Ja vaikuttavasti tuovatkin.
Tietoteoksen nimessä toistuu sana aika hyvin perustellusti. Leppänen ja Pajunen nimittäin pureutuvat luonnon merkitykseen nimittäin ajan kautta: kirjoittajat pohtivat ajankulua vuodenajasta toiseen mutta myös vuorokaudenajasta toiseen.
Kun tutustuu vuorokauden- ja vuodenaikoihin, huomaa niiden keskinäisen sukulaisuuden. Keväässä ja aamussa on samaa, niin kuin on kesässä ja päivässä, syksyssä ja illassa, yössä ja talvessa.
He muistuttavat, että samoin kuin luonnolla on oma rytminsä, on myös ihmisellä oma luontainen rytminsä, jos sen vain sallitaan toteutua eikä sitä sotketa esimerkiksi keinovalolla ja ärsyketulvalla silloin, kun oikeastaan olisi aika rauhoittua. Luontosuhde on kirjoittajien mukaan jotain sellaista, johon kannattaa sijoittaa varsinkin vaikeina aikoina. Luonnon hyvinvointivaikutuksista hyötyvät erityisesti he, jotka voivat huonosti.
Tähän aikaan vuodesta kuulee usein huokailua harmaasta marraskuusta ja ankeasta pimeydestä. Minussa puhe ei juurikaan herätä vastakaikua, sillä voin sanoa aidosti pitäväni vuodenaikojen vaihtelusta ja myös marraskuusta. Se tarjoaa mahdollisuuden hiljentyä ja rauhoittua kenties kiivaan syksyn jäljiltä. Aivan kuin luontokin tekee:
Sumu makaa marrasmaisemassa, käännetyn pellon pinta on musta kuin korpin silmä ja pajun riisutut oksat riipivät kirjainmerkkejä harmauteen. Koko luonto näyttäytyy karuna, minimalistisena. Alastomana se tuntuu katsovan suoraan silmiin. Metsät ovat vaienneet ja tarjoavat salin, jossa kuunnella hiljaisuutta itseään. Havumetsien ikivihreys korostuu ja sammalet ovat sateiden pörhistämiä ja hehkuvia. Kun pohjoisen portit avautuvat, sädehtii kuurainen maa kirkkaassa aamussa jalokivien myriadina. Sellainen selkeyttää mieltä.
Luonnon rytmissä yli vaikeiden aikojen muistuttaa lukijaa siitä, että meillä pohjoisessa luonnonajat ovat kovin vaihtelevia ja niitä on vaikea olla huomaamatta. On totta, että kesällä kirkas valo houkuttaa ulkosalle, kun taas päivänvalon vähetessä pimeys tuntuu tunkeutuvan kaikkialle. Pajusen ja Leppäsen mukaan on kuitenkin olennaista pohtia, miten suhtaudumme erilaisiin vuodenaikoihin, annammeko niiden kannatella vai murjoa itseämme. Vaikka marraskuu tuntuu harmaalta, on siinä paljonkin värejä ja vivahteita, jos vain antautuu katselemaan ympärilleen.
Minua lohduttaa suuresti teoksen ajatus siitä, että luonnolla on vakaa, toistuva rytminsä, johon voi turvautua. Vaikka viime aikoina olemme joutuneet lukemaan yhä enemmän uutisia siitä, miten ilmastonmuutos uhkaa ja sään ääri-ilmiöt yleistyvät, on luonto yhä lähellä ja sen huomaan voi hakeutua. Ehkä luonnon läheisyyden etsiminen onkin erityisen hyväksi juuri silloin, kun kielteiset uutiset uhkaavat horjuttaa mielenrauhaa.
Tämä teos on sellainen luontosuhteen aarrearkku, että sen haluaisi päästä avaamaan aina silloin tällöin myöhemminkin. Kenties kirja pitäisikin hankkia hyllyyn ihan vain vaikka siksi, että vuodenaikojen muuttuessa pääsee kurkistamaan, miten levollisesti ja kauniisti teoksessa muutoksia sanoitetaan.

Minulle luonto on aina ollut tärkeä ja luontoon olen aina mennyt ns. nuolemaan haavojani tai muuten keräämään voimia. Olen onnekas saadessani nyt asua paikassa, jossa luonto alkaa lähes kotiovelta ja jatkuu silmänkantamattomiin. Vaikka olen aurinko- ja lämpöihminen, olen oppinut sietämään ja jopa pitämään sateesta. Ei maksa vaivaa vinkua asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Parempi sen sijaan muuttaa omaa suhtautumistaan. Se ei ole aina helppoa eikä toimi kaikkien asioiden kohdalla, mutta säiden kohdalla kyllä ainakin minulla.
VastaaPoistaKuulostaapa kiinnostavalta! Omat juureni ovat maalla ja vuodenkierto on tarkasti minuun koodattu, koska maatilan työt olivat suorassa suhteen vuoden- ja vuorokauden aikoihin. Marraskuu on minustakin mainettaan parempi - hulluutta sen sijaan on, että odotamme itseltämme vuoden pimeimpänä hetkenä samanlaisia suorituksia kuin muulloin. Tai itse asiassa jopa enemmän - loppuvuonna tehdään maailmaa valmiiksi, kesällä taas lomaillaan. Ihan älytöntä!
VastaaPoistaMinulla tammi-helmikuu on vaikeaa aikaa. En ole ollenkaan talvi-ihminen, ja sosiaalisesti aktiivisen syksyn jälkeen tammikuun pysähtyneisyys ahdistaa. Toisaalta lisääntyvä valo ei mieltä kevennä, koska se laukaisee migreenioireilun viikoiksi jopa kuukausiksi. Mutta sekin kai alleviivaa juuri sitä, miten tärkeää olisi ottaa vuodenajan vaihtelut huomioon yksilöllisesti.