Siirry pääsisältöön

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

"Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kaduilla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua."

Elisabeth Strout:
Nimeni on Lucy Barton
Tammi (2018)
Alkuteos My Name Is Lucy Barton (2016)
Suomentanut Kristiina Rikman
164 sivua

Lucy Barton joutuu sairaalaan pitkäksi aikaa. Eräänä päivänä hänen äitinsä ilmaantuu sairaalahuoneeseen, istuu tuolilla sängyn jalkopäässä eikä päiväkausiin poistu tyttärensä luota. Äidin ja tyttären yhdessäolo johtaa menneiden muistelemiseen. Vaikka naiset puhuvat enemmän muista ihmisistä kuin itsestään, hahmottuu rivien välistä kuva Lucy Bartonin kurjasta lapsuudesta, perheestä, joka oli "kummajaisia – – jopa siinä pikkuisessa maalaiskaupungissa Illinoisin Amgashissa, missä kyllä riitti talonröttelöitä, joiden seinät kaipasivat maalia tai ikkunat ehjiä luukkuja, tai joiden puutarhoissa ei ollut mitään silmän iloksi".

Menneisyyden muistelemisen ja nykyhetken keskeltä hahmottuu hienovireisesti kuva äidin ja tyttären suhteesta, joka ei ole ongelmaton. Jotain hennon kaunista siinä kuitenkin on, sillä tytär ei osoita katkeruutta eikä vihaa.
Ihmiset eivät varmaan ymmärrä, miksei äitini koskaan saanut sanotuksi: minä rakastan sinua. Eivätkä he varmaan ymmärrä, miksei se haitannut minua.
Lucy Barton tekee sairaalassa ollessaan tutkimusmatkaa menneisyyteensä ja samalla – luonnollisesti – itseensä. Mistä hän on tullut, mihin hän on päätynyt? Miten eletty elämä vaikuttaa siihen, mitä hän on ja mitä hänelle vielä tapahtuu? Kaiken yllä leijuu ajatus asioiden vääjäämättömyydestä, elämästä joka kuluu ja toteutuu, ja samalla yhteen kietoutuvat eräänlainen universaalius ja silti ainutlaatuisuus.
Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.
Kiehtovasti kaiken ytimessä on äidin ja tyttären suhde, joka on moniulotteinen ja elävä. Lucy Barton on sekä äiti että tytär, ja kahdessa roolissa hän huomaa, että jotkin asiat eivät katoa vaikka muuttavatkin muotoaan.
Mutta luulen ymmärtäväni oikein hyvin sen tuskan, jonka me lapset kätkemme sisällemme, tuskan, joka kestää kokonaisen ihmisiän, kaipauksen, joka on niin suuri, ettei siitä pääse edes itkemällä eroon.

Kerronta on lakonista eikä sorru lähellekään ylidramatisointia. Silti tarinassa on vahvaa painokkuutta: rivien väliin on jätetty niin paljon, että Nimeni on Lucy Barton on eittämättä kokoaan suurempi kirja. Se on ajatuksia herättävä ja upea lukuelämys, jolla varmasti riittäisi annettavaa vielä uudellakin lukukerralla.

Keltaisen kirjaston romaanista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Suketus, Katja, Mai ja Arja.

Helmet 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Kommentit

  1. Olen samaa mieltä kanssasi, kirja on upea lukuelämys :)

    VastaaPoista
  2. Bartonin tapa kertoa on mainio. Hienotunteisesti herkkää ja hellää, yksinkertaisuudessaan ja hallitussa pienimuotoisuudessaan puhuttelevaa,
    aidonmakuista kerrontaa äidistä ja tyttärestä valoineen ja varjoineen, - kaikkinensa. Kristiina Rikmanilta jälleen laatusuomennos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aitouden tunne, hienotunteisuus ja yksinkertaisuus vetoavat tässä suuresti - viimeksi mainittu vielä siinä mielessä, että tarinassa kuitenkin on monikerroksisuutta.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?